Meidän pikkuisemme täyttää kohta kolme viikkoa.
Aika on mennyt nopeasti.
Päivät täyttyvät imettämisestä, vaipanvaihdosta ja itkevän vauvan rauhoittelusta. Kun on hetki aikaa, täytyy laittaa ruokaa, syödä itse, siivota kodin sotkuja ja käydä vessassa. Suihkussakäynti on oma luksushetki; lämmn vesi tuntuu hyvältä eikä suihkussa satu rintoihin tai alapäähän.
Päivät täyttävä pikkuinen tyttömme on hurjan ihana. Nukkuvaa vauvaa voisi katsella ikuisuuksia. Ja hereillä olevan pienen vauvan tummat silmät ovat täynnä viisautta, joka aikuisilta puuttuu. Silmissä näkyy avoimuus elämälle ja kyky elää tässä hetkessä. Ja samalla niissä loistaa vastaus jokaiseen kysymykseen.
Olen ehkä äitiyden hormonihuuruissa, mutta pieni on joka tapauksessa ihmeellinen.
En voi käsittää, että tuo täydellinen olento tuli minun sisältäni. On todella vaikea uskoa, että tuo pieni tyttö on kasvanut minun sisälläni kuukausien ajan siihen asti, että päätti tulla ulos. Miten minun sisälläni on voinut kasvaa jotain noin valmiiksi?
Vielä vaikeampi on uskoa, että tyttö on vuosien tuskan tulos. Lapsettomuushoidot toisensa jälkeen. Piikitykset, munasolujen keräykset, alkionsiirrot, piinapäivät.
Lapsettomuushoidoissa ei ole mitään luonnollista. Jokaista pistettävää piikkiä on helppo vihata.
Muistan ensimmäiset pistoshoidot, kun istuin kotona, itkin, ja pistin itseäni. Oman kehon sekoittaminen ulkopuolisilla hormoneilla tuntui väärältä, vaikka tavoite oli selvä. Itkin, nielin kyyneleeni ja pistin. Noiden pistosten jälkeen pistin itseäni vielä kymmeniä kertoja. Pistämistä en enää itkenyt, mutta itkin jokaista epäonnistumista ja jokaista kuulemaani vauvauutista.
Nyt meillä on oma tyttö, jota kukaan ei tule hakemaan pois meiltä. Tyttö on niin luonnollinen ja niin omanlaisensa, että on lähes mahdotonta kuvitella, että tyttö liittyy mitenkään lapsettomuushoitoihin, joilla hän on saanut alkunsa.
Miten kummassa pienestä alkiosta on voinut tulla kokonainen vauva?
Ihmeteltävää riittää.
Miten ihmeessä minä pystyin synnyttämään meidän tyttömme, kokonaisen vauvan? Miten kummassa vauva mahtui ulos sisältäni? Miten voin olla niin onnekas, että kokemieni lapsettomuushoitojen jälkeen saan kokea ihan oikean synnytyksen? Miten voin olla niin onnekas, että kokemieni lapsettomuushoitojen jälkeen onnistun imettämään vauvaamme?
Tällä hetkellä olemme samanlainen vauvaperhe kuin muutkin vauvaperheet. Oli vauva saanut alkunsa ensiyrityksellä tai vuosien hoitojen jälkeen. Nyt olemme samassa tilanteessa. Se tuntuu omituiselta, mutta todella hienolta.
Olen hurjan kiitollinen. Olen kokenut raskauden, synnytyksen, imetyksen ja vauvan ensihetket. En voi olla varma, saanko kokea mitään näistä toista kertaa, mutta olen hurjan iloinen, että olen saanut kokea tuon kaiken ainakin tämän yhden kerran.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiitollisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiitollisuus. Näytä kaikki tekstit
torstai 10. joulukuuta 2015
maanantai 6. heinäkuuta 2015
Raskausviikko 20+
Tänään elän päivää 20+6. Huomenna alkaa siis 22. raskausviikko. Mieletöntä!
...laitan jalkaani ensimmäistä kertaa äitiyshousut. Voi, miten autuaaksi tekevän mukavat ne ovatkaan! Miksi kaikki tavalliset housut eivät ole jalassa näin mukavia ja samaan aikaan näytä ihan ok:lta?
Viikkoon 20+ on taas kuulunut paljon ihmeellisiä asioita.
Kuluneen raskausviikon aikana:
...meillä on rakenneultra, jota jännitän etukäteen. Onhan kaikki varmasti hyvin?! Ja on! Kaikki on oikein hyvin. Meidän pikkuisella on kaksi kättä, kaksi jalkaa, toimiva sydän ja kaikki muutkin osat paikoillaan. Pieni on todella aktiivinen ultran aikana ja näyttää hurjan tyytyväiseltä kohdussa. Ihan niinkuin hymyilisi.
...ultrassa tuo pieni paljastuu tytöksi. Me olemme hurjan iloisia kummasta vaan, eikä sukupuolen tietäminen olisi ollut meille mitenkään välttämätöntä. Nyt tuntuu, että sukupuolen tietäminen tekee odottamisesta konkreettisempaa. Meille muuttaa ihan oikeasti pieni tyttö.
...mies tuntee ensimmäistä kertaa liikkeet kohdussani. Tuntuu hienolta, että mieskin pääsee hieman osalliseksi raskaudesta, kun voi tuntea liikkeitä.
...saan ensimmäistä kertaa tapaamaltani vanhemmalta naiselta halauksen ja hyvän onnen toivotuksia loppuraskauden ajalle. Hassua, kuinka yhtäkkiä vatsani alkaa olemaan yhä enemmän koko kansan julkista omaisuutta.
...kerromme mieheni isälle, että tulossa oleva vauva on saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla. Emme ole kovin läheisiä, eikä aihe ole koskaan aiemmin tullut puheeksi. Aiemmin aiheesta juttelu olisi ollut jopa kiusallista. Mutta nyt tilanne on eri. Tulevasta vauvasta jutellessamme mieheni isä kommentoi, kuinka saamme olla iloisia luonnollisesti alkaneesta raskaudesta. Noh, tässä raskaudessa ei ole mitään kovin luonnollista. Emme halunneet salata asiaa, vaan kerroimme rehellisesti totuuden.
...laitan jalkaani ensimmäistä kertaa äitiyshousut. Voi, miten autuaaksi tekevän mukavat ne ovatkaan! Miksi kaikki tavalliset housut eivät ole jalassa näin mukavia ja samaan aikaan näytä ihan ok:lta?
...saamme ystäviltämme yllättäen vauvan kylpyammeen, joka oli jäänyt heille ylimääräiseksi. Tuo amme on ensimmäinen oikea vauvatavara kotonamme. Kuvittelin etukäteen, että olemme täysin ilman vauvatavaroita vielä kuukausi ennen vauvan syntymää, mutta nyt näyttää siltä, että (ystäviemme ansiosta) meillä on asunto täynnä vauvatavaraa jo monta kuukautta etukäteen.
maanantai 29. kesäkuuta 2015
Mahan kasvatusta ja isoja tapahtumia
Olen viettänyt monta vaikeaa lapsettomuusvuotta ja tuntenut tuskaa siitä, kuinka mikään asia ei etene. Mikään ei muutu. Muilla kyllä, mutta meillä ei. Kymmenen vuoden yhdessäolostamme olemme käyttäneet yhden vauvan tekemiseen lähes viisi vuotta. Ei kovin vauhdikasta etenemistä siis.
Sen vuoksi olenkin ollut äärimmäisen hämmentynyt pienistä asioista, joita nyt elämässäni tapahtuu.
Nuo pienet asiat ovat minulle maailman isoimpia asioita. Nyt alan vähitellen tajuta, että olen ihan oikeasti raskaana. Ja että tuon voisi jopa ehkä sanoa ääneen ihan kaikille. Lähes kaikki taitavat jo huomata asian sanomattakin. Pidän silti matalaa profiilia. Pelkään kai, että jos sanon asian ääneen liian monta kertaa, raskaus yhtäkkiä katoaa.
Raskausviikko 16+
Saan ensimmäiset onnittelut spontaanisti, kertomatta onnittelijalle, että olen raskaana. Onnittelija on miehen sukulainen, jonka olen nähnyt edellisen kerran lähes vuosi sitten. Silloin mahani olikin pienempi kuin koko talvena.
Raskausviikko 17+
Lisää spontaaneja onnitteluja, tosin nämä henkilöt varmistavat ensin läheisiltäni, että onhan jotain onniteltavaa.
Tunnen ensimmäistä kertaa kunnolla liikkeitä kohdussa. Tähän asti olen tuntenut vain jotain pientä, enkä en ole ollut ihan varma, tulkitsenko tuntemuksia oikein. Mutta nyt tunnen kuperkeikan. Aivan varmasti se oli kuperkeikka.
Raskausviikko 18+
Kohdun tuntemukset voimistuvat. Iltaisin on hauska mennä nukkumaan ja makoilla hetken aikaa sängyssä fiilistellen voimakkaita kuplia kohdun seudulla.
Raskausviikko 19+
Työkaverini oli pohtinut toiselle, olenko raskaana. Minulle suoraan hän ei uskaltanut tulla puhumaan.
Teen ensimmäiset mammavaatehankinnat ja yhtäkkiä innostun aiheesta. Ostan kesän alennusmyynneistä pari mammapaitaa ja tilaan netistä lisää ale-vaatteita syksyä ja alkutalvea varten.
Lisäksi saan ystävältäni lainaan kasan mammavaatteita. Hautaan kaikki mammavaatteet kaapin perälle, mutta olen salaa onnellinen siitä, että ne ovat siellä odottamassa sitä hetkeä, kun mikään muu ei mahdu päälle.
Saan ystävältäni myös läjän Vauva-lehtiä. Olin ajatellut, että totuttelen äitiysajatukseen hissukseen. Hankin vähitellen muutaman mammavaatteen kaappiin odottamaan, ostan syksyllä ensimmäisen vauvalehden ja luen jonkin kirjan vauvoista. Yhtäkkiä minulla on kaapissa iso kasa äitiysvaatteita ja keittiön pöydällä paksu pino Vauva-lehtiä.
Luen Vauva-lehdestä pari juttua kyyneleet silmissä. Olen selvästi hormoniherkkis. Mahtavaa, että tuo johtuu kerrankin luonnollisista raskaushormoneista eikä kehon ulkopuolelta pistetyistä piikeistä.
Mahan kasvatus jatkuu. Huomenna edessä raskausviikko 20+. Jännittävää seurata, mitä se tuo tullessaan.
Sen vuoksi olenkin ollut äärimmäisen hämmentynyt pienistä asioista, joita nyt elämässäni tapahtuu.
Nuo pienet asiat ovat minulle maailman isoimpia asioita. Nyt alan vähitellen tajuta, että olen ihan oikeasti raskaana. Ja että tuon voisi jopa ehkä sanoa ääneen ihan kaikille. Lähes kaikki taitavat jo huomata asian sanomattakin. Pidän silti matalaa profiilia. Pelkään kai, että jos sanon asian ääneen liian monta kertaa, raskaus yhtäkkiä katoaa.
Raskausviikko 16+
Saan ensimmäiset onnittelut spontaanisti, kertomatta onnittelijalle, että olen raskaana. Onnittelija on miehen sukulainen, jonka olen nähnyt edellisen kerran lähes vuosi sitten. Silloin mahani olikin pienempi kuin koko talvena.
Raskausviikko 17+
Lisää spontaaneja onnitteluja, tosin nämä henkilöt varmistavat ensin läheisiltäni, että onhan jotain onniteltavaa.
Tunnen ensimmäistä kertaa kunnolla liikkeitä kohdussa. Tähän asti olen tuntenut vain jotain pientä, enkä en ole ollut ihan varma, tulkitsenko tuntemuksia oikein. Mutta nyt tunnen kuperkeikan. Aivan varmasti se oli kuperkeikka.
Raskausviikko 18+
Kohdun tuntemukset voimistuvat. Iltaisin on hauska mennä nukkumaan ja makoilla hetken aikaa sängyssä fiilistellen voimakkaita kuplia kohdun seudulla.
Raskausviikko 19+
Työkaverini oli pohtinut toiselle, olenko raskaana. Minulle suoraan hän ei uskaltanut tulla puhumaan.
Teen ensimmäiset mammavaatehankinnat ja yhtäkkiä innostun aiheesta. Ostan kesän alennusmyynneistä pari mammapaitaa ja tilaan netistä lisää ale-vaatteita syksyä ja alkutalvea varten.
Lisäksi saan ystävältäni lainaan kasan mammavaatteita. Hautaan kaikki mammavaatteet kaapin perälle, mutta olen salaa onnellinen siitä, että ne ovat siellä odottamassa sitä hetkeä, kun mikään muu ei mahdu päälle.
Saan ystävältäni myös läjän Vauva-lehtiä. Olin ajatellut, että totuttelen äitiysajatukseen hissukseen. Hankin vähitellen muutaman mammavaatteen kaappiin odottamaan, ostan syksyllä ensimmäisen vauvalehden ja luen jonkin kirjan vauvoista. Yhtäkkiä minulla on kaapissa iso kasa äitiysvaatteita ja keittiön pöydällä paksu pino Vauva-lehtiä.
Luen Vauva-lehdestä pari juttua kyyneleet silmissä. Olen selvästi hormoniherkkis. Mahtavaa, että tuo johtuu kerrankin luonnollisista raskaushormoneista eikä kehon ulkopuolelta pistetyistä piikeistä.
Mahan kasvatus jatkuu. Huomenna edessä raskausviikko 20+. Jännittävää seurata, mitä se tuo tullessaan.
maanantai 4. toukokuuta 2015
Kuuluuko fyysinen valta ajatuksille?
Pari viikkoa sitten kirjoittelin verenvuodosta. Kirjoitin paniikista ja lopulta onnellisesta lopputuloksesta.
Kaikesta en tuolloin kirjoittanut. Tämä kirjoitus kattaa nyt tuon kokemuksen jälkimietteet aiheesta nimeltä fyysinen kipu.
Tuolloin sunnuntaina päivällä vuodin verta. Minulla verenvuoto raskauden aikana assosioituu vahvasti vuoden takaiseen keskenmenoon, joten en ollut optimistinen tilanteesta. Sen sijaan panikoin kunnolla.
Sunnuntaina illalla alavatsassa tuntui jomotusta. Yöllä tuo yltyi kivuksi. En nukkunut juuri ollenkaan, sillä pelkäsin niin kovasti.
Aamulla kipu muuttui kovaksi alavatsan vihlonnaksi. Yritin tehdä töitä, mutta alavatsaan sattui hetkittäin todella kovaa. Harkitsin särkylääkettä, mutta en ottanut lääkettä, sillä halusin tuntea tarkkaan jokaisen tuntemuksen. Kun vatsaa vihloi, olisi tehnyt mieli huutaa ääneen. Ihmettelin mielessäni, miten selviäisin työpäivästä ultran jälkeen.
Sitten tuli ultra. Kerroin lääkärille kovista kivuistani. Lääkäri kokeili alavatsaa, mutta ei saanut kipuja omalla kosketuksellaan aikaan. Kohtu ei tuntunut aralta. Päällisin puolin kivulle ei ollut syytä.
Kun lääkäri pääsi ultraamaan, ultrassa kaikki olikin kunnossa. Ei ollut mitään syytä verenvuodolle eikä mitään syytä alavatsan koville kivuille. Lääkäri kommentoi, että kohdun kasvu saa hieman aikaan pientä jomotusta, mutta se ei ole niin kivuliasta, että siihen tarvitsisi särkylääkettä.
Kävelin pois lääkärin luota iloisena ja onnellisena. Sen jälkeen en tuntenut vihlontaa alavatsassa. Ei kovia kipua, ei edes pientä jomotusta. Kipu oli jäänyt lääkärin luo.
Sain ilmeisesti koko hemmetin kivun itse aikaan. Pelkillä omilla ajatuksillani. Pelkäämällä ja panikoimalla.
Kun tajusin tuon, tunsin oloni todella hölmöksi. Olin hämmentynyt. Voinko ihan oikeasti omilla ajatuksillani saada aikaan todella kovaa fyysistä kipua?
Ilmeisesti voin. Ajatusten voima on valtava.
Juttelin ystäväni kanssa, jolla oli myös omia kokemuksia siitä, kuinka oma pää saa luotua pienestä vaivasta suuren kivun. Ja kuinka kipu häviää äkkiä, kun saa tietää, ettei oletettua syytä kivulle olekaan.
Jälkikäteen olen pohtinut tuota enemmänkin. Jos kerran ajatuksilla on niin valtava voima, mihin kaikkeen ne vaikuttavat? Kuinka paljon omat ajatukset vaikuttavat esimerkiksi hedelmöityshoitojen lopputulokseen? Onko raskaaksi tuleminen helpompaa, jos aidosti uskoo siihen, että se on mahdollista - tai jopa todennäköistä?
Entä oliko itselläni vain sattumaa, että tänä vuonna sain luotua syksyä rennomman, iloisemman ja optimistisemman asenteen elämääni, ja juuri nyt tulin raskaaksi?
Tuolla ei sinänsä ole nyt merkitystä. Olen hirmuisen kiitollinen siitä, että olen nyt raskaana - oli tausta mikä tahansa.
(Olen jo aiemmin törmännyt ajatusten voimasta kertoviin artikkeleihin. Myös Yle on ohjelmassaan esittänyt esimerkkejä aiheesta.)
lauantai 31. tammikuuta 2015
Onnea ilman extrahormoneita
Tammikuun aikana en ole juuri häirinnyt teitä kirjoituksillani.
Olen keskittynyt olemaan onnellinen. (Olen esimerkiksi mennyt aikuisten kesken pulkkamäkeen ja naamioinut retken seitsemänkuukautisen vauvan ensimmäiseksi pulkkaretkeksi - pieni ei tainnut paljon tajuta koko hommasta, mutta aikuisilla oli hurjan hauskaa!)
En tiedä, mitä pääni sisällä on tapahtunut. Ehkä se oli tuo loma auringossa. Tai ehkä se johtuu tauosta kaikkien ylimääräisten hormonien käytössä.
Joka tapauksessa olen vain ollut ihan hirvittävän onnellinen.
Tietystikään kaikki asiat eivät ole menneet ihan putkeen - ihmisen elämässä on varmasti ongelmia aina. Mutta jopa noiden ongelmien keskellä olen onnistunut nauramaan ongelmille ja nauttimaan niistä asioista, jotka ovat hyvin.
Sekoittiko joku onnellisuuspillereitä aamupalaani?
Muutos aiempaan on niin merkittävä, että olen itsekin hämmentynyt. Pääni sisällä palaset ovat loksahtaneet paikoilleen. Olen löytänyt oman sisäisen aurinkoni.
Tiedättekö, millaisia ajatukseni olivat viime vuoden puolella?
Ajattelin - vaikka ehkä en ihan täysin tietoisesti, vaan enemmän alitajuisesti pinnan alla, että olen täysin epäonnistunut ihmisenä. Olen epäonnistunut naisena, vaimona, ystävänä, työkaverina, lounasseurana, aikuisena, kadullakävelijänä, paikallaolijana. Listaa voi jatkaa [keksitähänjokinrooli]. Koska en ole saanut lasta. Ja kaikki muut minun ikäiseni ovat jo saaneet lapsen (mikä ei tietystikään edes pidä paikkaansa).
Ajattelin myös (alitajuisesti), että en ole tärkeä. Minulla ja ajatuksillani ei ole merkitystä. Ja että kukaan ei voisi koskaan haluta olla ystäväni. Koska en ole saanut lasta.
Huoh. Kuinka tyhmä ihmisen pitää välillä ollakin? Olenko ainoa, jonka alitajuinen ajatusmaailma on päässyt lapsettomuuskokemusten aikana vinksahtamaan näin?
Onneksi viimeisen kuukauden aikana olen ymmärtänyt, että en ole epäonnistunut ihmisenä. Ihan oikeasti en ole. Itse asiassa olen onnistunut melko monessa asiassa. Minulla menee monessa asiassa hurjan hyvin, ja ympärilläni on ihania ystäviä ja muita todella hienoja ihmisiä. Ja kaikki nämä ihmiset varmasti tukisivat minua vaikeuksissani, jos antaisin heille tilaisuuden siihen.
Tämä yhtäkkinen onnellisuuden kokemus on ollut vapauttavaa. Viimeisen kuukauden aikana olen ollut enemmän läsnä ja nauttinut hetkestä. Olen käynyt monia mielenkiintoisia keskusteluita ja oppinut paljon.
Olen todella onnekas: olen terve, minulla on ihania ystäviä ja mies, johon olen yhä hulluna kaikkien vuosien jälkeenkin.
Ei hullumpaa siis. Jännityksellä jään odottamaan helmikuuta ja hormonilääkityksen sivuoireita - katsotaan kauanko onnellisuuden tunteeni kestää.
Olen keskittynyt olemaan onnellinen. (Olen esimerkiksi mennyt aikuisten kesken pulkkamäkeen ja naamioinut retken seitsemänkuukautisen vauvan ensimmäiseksi pulkkaretkeksi - pieni ei tainnut paljon tajuta koko hommasta, mutta aikuisilla oli hurjan hauskaa!)
En tiedä, mitä pääni sisällä on tapahtunut. Ehkä se oli tuo loma auringossa. Tai ehkä se johtuu tauosta kaikkien ylimääräisten hormonien käytössä.
Joka tapauksessa olen vain ollut ihan hirvittävän onnellinen.
Tietystikään kaikki asiat eivät ole menneet ihan putkeen - ihmisen elämässä on varmasti ongelmia aina. Mutta jopa noiden ongelmien keskellä olen onnistunut nauramaan ongelmille ja nauttimaan niistä asioista, jotka ovat hyvin.
Sekoittiko joku onnellisuuspillereitä aamupalaani?
Muutos aiempaan on niin merkittävä, että olen itsekin hämmentynyt. Pääni sisällä palaset ovat loksahtaneet paikoilleen. Olen löytänyt oman sisäisen aurinkoni.
Tiedättekö, millaisia ajatukseni olivat viime vuoden puolella?
Ajattelin - vaikka ehkä en ihan täysin tietoisesti, vaan enemmän alitajuisesti pinnan alla, että olen täysin epäonnistunut ihmisenä. Olen epäonnistunut naisena, vaimona, ystävänä, työkaverina, lounasseurana, aikuisena, kadullakävelijänä, paikallaolijana. Listaa voi jatkaa [keksitähänjokinrooli]. Koska en ole saanut lasta. Ja kaikki muut minun ikäiseni ovat jo saaneet lapsen (mikä ei tietystikään edes pidä paikkaansa).
Ajattelin myös (alitajuisesti), että en ole tärkeä. Minulla ja ajatuksillani ei ole merkitystä. Ja että kukaan ei voisi koskaan haluta olla ystäväni. Koska en ole saanut lasta.
Huoh. Kuinka tyhmä ihmisen pitää välillä ollakin? Olenko ainoa, jonka alitajuinen ajatusmaailma on päässyt lapsettomuuskokemusten aikana vinksahtamaan näin?
Onneksi viimeisen kuukauden aikana olen ymmärtänyt, että en ole epäonnistunut ihmisenä. Ihan oikeasti en ole. Itse asiassa olen onnistunut melko monessa asiassa. Minulla menee monessa asiassa hurjan hyvin, ja ympärilläni on ihania ystäviä ja muita todella hienoja ihmisiä. Ja kaikki nämä ihmiset varmasti tukisivat minua vaikeuksissani, jos antaisin heille tilaisuuden siihen.
Tämä yhtäkkinen onnellisuuden kokemus on ollut vapauttavaa. Viimeisen kuukauden aikana olen ollut enemmän läsnä ja nauttinut hetkestä. Olen käynyt monia mielenkiintoisia keskusteluita ja oppinut paljon.
Olen todella onnekas: olen terve, minulla on ihania ystäviä ja mies, johon olen yhä hulluna kaikkien vuosien jälkeenkin.
Ei hullumpaa siis. Jännityksellä jään odottamaan helmikuuta ja hormonilääkityksen sivuoireita - katsotaan kauanko onnellisuuden tunteeni kestää.
sunnuntai 5. lokakuuta 2014
Mitä on elämä lapsettomuuden ympärillä?
Hassua, että tällä hetkellä tuntuu siltä, kuin viimeisimmästä kirjoituksestani olisi ikuisuus.
Siitä on viikko.
Viikko ei ole ikuisuus.
Havahduin jotenkin viimekertaisen kirjoitukseni jälkeen. Kirjoitin, kuinka lapsettomuus ja lapsen saaminen on elämämme keskipiste tällä hetkellä. Kerroin todellisuudesta.
Ja hetki kirjoittamisen jälkeen havahduin siihen, että tuossa ei ole mitään järkeä.
Olen tehnyt lähes kaiken mahdollisen, että tulisin raskaaksi. Mistään noista asioista ei ole ollut hyötyä.
Tai no, en voi sanoa, etteikö niistä olisi ollut hyötyä. Olen esimerkiksi nykyisin paljon terveempi, en ole oikeastaan koskaan flunssassa, vatsani voi paremmin ja olen parempi käsittelemään stressiä.
Lapsettomuusprosessin aikana olen myös (ainakin omasta mielestäni) kasvanut ihmisenä. Olen oppinut ymmärtämään, mitkä asiat ovat minulle ihan oikeasti tärkeitä, ja mitkä asiat ovat niitä, joita joskus kuvittelin haluavani.
Jotain hyötyä on siis ollut tästä lapsettomuusprosessistakin. Ehkä muuten olisin suorittanut elämääni kiireisestä elämänvaiheesta toiseen. Nyt on pakostakin ollut aikaa miettiä, mitä oikeasti haluaa.
Kuinka pitkälle olen valmis menemään lapsen saamisen vuoksi? En tiedä. Ainakin olen vielä valmis jatkamaan.
Tällä hetkellä koen, että en voi juuri nyt tehdä paljoakaan enemmän lapsensaannin mahdollistamiseksi. Vanhat jutut menevät rutiinilla. Vitamiinit, terveellinen ruokavalio ja muut sellaiset.
Viime kertaisen kirjoitukseni jälkeen ajattelin asiaa ja totesin, että lapsettomuuden ei tarvitsisi olla elämäni keskipiste. Lapsen saaminen voi yhä edelleen olla elämäni tärkein asia, mutta minun ei tarvitse ajatella sitä jatkuvasti. Se ei tee siitä yhtään helpompaa.
Lopetin ihan jatkuvan asian ajattelun. (Ajattelen asiaa toki yhä edelleen todella paljon, mutta en Koko Ajan.)
Tämän viikon olen tehnyt paljon töitä, nähnyt parina päivänä ystäviäni ja käynyt kolme kertaa kuntosalilla. Olen lisäksi käynyt parina päivänä shoppailemassa. (Periaatteessa vastustan turhan materian keräämistä. Tavara ei tee onnelliseksi, muut asiat tekevät. Mutta täytyy myöntää, että shoppailu oli silti piristävää pitkästä aikaa. )
Sinänsä elämä on ollut ihan mukavaa. Alan kai olla väsynyt murehtimiseen.
Mitä muuta viimeisen viikon aikana on tapahtunut?
Kerroin äidilleni lapsettomuudestamme. Aiemmin en ollut puhunut asiasta. Äitini ei ollut yllättynyt, oli osannut odottaa tällaista. Äitini oli varsin kannustava. Jälkeenpäin hän ei ole ottanut asiaa puheeksi - se on hyvä. Pelkäsin, että jatkossa joutuisin raportoimaan hänelle jatkuvasti hoitojen etenemisestä.
Olen aloittanut uuden zumenon-kuurin. Valmistaudun toiseen pakastealkionsiirtoon. Odotukset eivät ole korkealla. Jäljellä oleva alkio on huonompilaatuinen kuin kaksi edellistä. Veikkaan, että olemme pian taas IVF-jonossa.
Tällä hetkellä kaikki tuntuu silti selkeältä. Mennään eteenpäin puhtaalta pöydältä. Vanhoja taakkoja ei kannata kuljettaa mukana.
Ehkä tämä on taas tyyntä myrskyn edellä. Tyyntä kuitenkin ja hyvä niin.
Siitä on viikko.
Viikko ei ole ikuisuus.
Havahduin jotenkin viimekertaisen kirjoitukseni jälkeen. Kirjoitin, kuinka lapsettomuus ja lapsen saaminen on elämämme keskipiste tällä hetkellä. Kerroin todellisuudesta.
Ja hetki kirjoittamisen jälkeen havahduin siihen, että tuossa ei ole mitään järkeä.
Olen tehnyt lähes kaiken mahdollisen, että tulisin raskaaksi. Mistään noista asioista ei ole ollut hyötyä.
Tai no, en voi sanoa, etteikö niistä olisi ollut hyötyä. Olen esimerkiksi nykyisin paljon terveempi, en ole oikeastaan koskaan flunssassa, vatsani voi paremmin ja olen parempi käsittelemään stressiä.
Lapsettomuusprosessin aikana olen myös (ainakin omasta mielestäni) kasvanut ihmisenä. Olen oppinut ymmärtämään, mitkä asiat ovat minulle ihan oikeasti tärkeitä, ja mitkä asiat ovat niitä, joita joskus kuvittelin haluavani.
Jotain hyötyä on siis ollut tästä lapsettomuusprosessistakin. Ehkä muuten olisin suorittanut elämääni kiireisestä elämänvaiheesta toiseen. Nyt on pakostakin ollut aikaa miettiä, mitä oikeasti haluaa.
Kuinka pitkälle olen valmis menemään lapsen saamisen vuoksi? En tiedä. Ainakin olen vielä valmis jatkamaan.
Tällä hetkellä koen, että en voi juuri nyt tehdä paljoakaan enemmän lapsensaannin mahdollistamiseksi. Vanhat jutut menevät rutiinilla. Vitamiinit, terveellinen ruokavalio ja muut sellaiset.
Viime kertaisen kirjoitukseni jälkeen ajattelin asiaa ja totesin, että lapsettomuuden ei tarvitsisi olla elämäni keskipiste. Lapsen saaminen voi yhä edelleen olla elämäni tärkein asia, mutta minun ei tarvitse ajatella sitä jatkuvasti. Se ei tee siitä yhtään helpompaa.
Lopetin ihan jatkuvan asian ajattelun. (Ajattelen asiaa toki yhä edelleen todella paljon, mutta en Koko Ajan.)
Tämän viikon olen tehnyt paljon töitä, nähnyt parina päivänä ystäviäni ja käynyt kolme kertaa kuntosalilla. Olen lisäksi käynyt parina päivänä shoppailemassa. (Periaatteessa vastustan turhan materian keräämistä. Tavara ei tee onnelliseksi, muut asiat tekevät. Mutta täytyy myöntää, että shoppailu oli silti piristävää pitkästä aikaa. )
Sinänsä elämä on ollut ihan mukavaa. Alan kai olla väsynyt murehtimiseen.
Mitä muuta viimeisen viikon aikana on tapahtunut?
Kerroin äidilleni lapsettomuudestamme. Aiemmin en ollut puhunut asiasta. Äitini ei ollut yllättynyt, oli osannut odottaa tällaista. Äitini oli varsin kannustava. Jälkeenpäin hän ei ole ottanut asiaa puheeksi - se on hyvä. Pelkäsin, että jatkossa joutuisin raportoimaan hänelle jatkuvasti hoitojen etenemisestä.
Olen aloittanut uuden zumenon-kuurin. Valmistaudun toiseen pakastealkionsiirtoon. Odotukset eivät ole korkealla. Jäljellä oleva alkio on huonompilaatuinen kuin kaksi edellistä. Veikkaan, että olemme pian taas IVF-jonossa.
Tällä hetkellä kaikki tuntuu silti selkeältä. Mennään eteenpäin puhtaalta pöydältä. Vanhoja taakkoja ei kannata kuljettaa mukana.
Ehkä tämä on taas tyyntä myrskyn edellä. Tyyntä kuitenkin ja hyvä niin.
keskiviikko 16. heinäkuuta 2014
Lomalla lapsettomuudesta
Olen viettänyt hetken aikaa blogihiljaisuutta. Olen pysynyt pois sekä omastani että muiden lapsettomuusblogeista. Olen heittänyt lapsettomuusajatukset nurkkaan. Olen ollut lomalla, keskittynyt muihin asioihin, en lapsettomuuteen.
Olen harjoitellut kiitollisuutta, yrittänyt muistaa iloita kaikesta siitä, mitä meillä, minulla ja miehelläni nyt on. Meillä(kin) on syitä olla onnellisia, vaikka se kolmas, joka tekisi meistä oikean perheen, puuttuu. Lapsettomuus täyttää pään ja välillä noita muita asioita on kovin vaikea muistaa.
Mutta sitten on loma ja kiitollisuusharjoitus.
Olen syönyt hyvin ja juonut punaviiniä. Ottanut oluen kaverikseni saunaan. Olen viettänyt aikaa ystävieni kanssa. Valvonut myöhään, nukkunut pitkään.
Olen lukenut kirjaa lentokoneessa, sulkenut korvani viereisen penkkirivin vauvan itkuilta.
Olen juonut kuohuviiniä aamupalalla. Syönyt raakaa lihaa ja kypsentämättömiä juustoja.
Olen nauttinut auringosta, ihmetellyt vihreää nurmea ja värikkäitä kukkia. Olen kiertänyt uusissa kaupungeissa, väsyttänyt jalkani kapeilla kujilla. Olen ostanut juuri sopivan tiukkoja vaatteita shoppailuhetkeni päätteeksi.
Olen uinut altaassa, polttanut jalkapohjani etelän tulikuumalla hiekalla ja viilentänyt varpaitani kylmässä merivedessä.
Nyt nautin siivotusta kodistani, vesisateen puhdistamasta ulkoilmasta ja rauhallisesta illasta. Loma ja hiljaisuus. Ihan ikioma aika.
Olen harjoitellut kiitollisuutta, yrittänyt muistaa iloita kaikesta siitä, mitä meillä, minulla ja miehelläni nyt on. Meillä(kin) on syitä olla onnellisia, vaikka se kolmas, joka tekisi meistä oikean perheen, puuttuu. Lapsettomuus täyttää pään ja välillä noita muita asioita on kovin vaikea muistaa.
Mutta sitten on loma ja kiitollisuusharjoitus.
Olen syönyt hyvin ja juonut punaviiniä. Ottanut oluen kaverikseni saunaan. Olen viettänyt aikaa ystävieni kanssa. Valvonut myöhään, nukkunut pitkään.
Olen lukenut kirjaa lentokoneessa, sulkenut korvani viereisen penkkirivin vauvan itkuilta.
Olen juonut kuohuviiniä aamupalalla. Syönyt raakaa lihaa ja kypsentämättömiä juustoja.
Olen nauttinut auringosta, ihmetellyt vihreää nurmea ja värikkäitä kukkia. Olen kiertänyt uusissa kaupungeissa, väsyttänyt jalkani kapeilla kujilla. Olen ostanut juuri sopivan tiukkoja vaatteita shoppailuhetkeni päätteeksi.
Nyt nautin siivotusta kodistani, vesisateen puhdistamasta ulkoilmasta ja rauhallisesta illasta. Loma ja hiljaisuus. Ihan ikioma aika.
keskiviikko 7. toukokuuta 2014
Blogi kaksi viikkoa, sivun katseluita yli 1000
Blogini täytti eilen kaksi viikkoa ja samana päivänä 1000 sivun katselun raja ylittyi. Määrä ei tietenkään ole blogimaailmassa päätähuimaava, mutta itse olen tuosta todella iloinen! Etukäteen ajattelin, että blogini jää yksinäiseksi linnakkeeksi internetin laidalle. Mietin, miksi ketään ylipäänsä kiinnostaisi lukea minun lapsettomuustuskaani käsitteleviä tekstejä. Mieheni sai minut ylipuhuttua blogin kirjoittamiseen ja hyvä niin. Todella viisas mies minulla!
Lukijoiden suhteen olin ainakin pikkaisen väärässä, sillä tänne on todistettavasti eksynyt muutama lukija ja joku ehkä useammankin kerran. Se on hienoa!
Kiitos jokaiselle lukijalle! Omalla lapsettomuusmatkalla jopa tieto äänettömistä virtuaalisista tukijoista kannustaa ja piristää mieltä. Ja kommentit ovat toki aina tervetulleita, eli äänettömänä ei tarvitse pysyä.
Lukijoiden suhteen olin ainakin pikkaisen väärässä, sillä tänne on todistettavasti eksynyt muutama lukija ja joku ehkä useammankin kerran. Se on hienoa!
Kiitos jokaiselle lukijalle! Omalla lapsettomuusmatkalla jopa tieto äänettömistä virtuaalisista tukijoista kannustaa ja piristää mieltä. Ja kommentit ovat toki aina tervetulleita, eli äänettömänä ei tarvitse pysyä.
lauantai 26. huhtikuuta 2014
Keskenmeno tuo perspektiiviä elämään
Olettekos huomanneet, että juuri nyt on kevät? Ja vielä upea sellainen! Aurinkoa ja lämpöä riittää, en muista milloin huhtikuussa olisi ollut lähes 20 astetta lämmintä.
Olen tänään nähnyt ystäviäni, syönyt jäätelöä, käynyt kävelyllä ja nauttinut auringosta.
Istuin pitkään kalliolla auringonpaisteessa ja oli mahtavaa vain olla. Linnut visersivät kaikkialla ympärillä. Eri tahtiin titityy, jokainen lintu omalla kielellään.
Jos olisin yhä raskaana, tämä päivä olisi täydellinen. Mutta vaikka en ole enää raskaana, niin ei tämä päivä hullumpi ole ollut. Auringonpaiste piristää kummasti!
Keskenmeno tuo myös hieman perspektiiviä elämään. Tällä viikolla töissä huomasin ajattelevani, kuinka hienoa on, että minä ja työkaverini olemme kaikki töissä eikä kukaan meistä ole kuollut. Miten kummallinen ajatus! Iloitsin silti tuosta huomiostani aidosti.
Oikeastaan viime päivät olen ollut äärimmäisen kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulla on. Minulla on mahtava aviomies, hyvä työpaikka, kivoja työkavereita ja ystäviä, joiden kanssa jutella kaikesta. Tiedän itkeväni vielä monet itkut keskenmenoni vuoksi. Mutta silloin kun en itke, yritän nauttia elämästä täysin rinnoin.
Olen tänään nähnyt ystäviäni, syönyt jäätelöä, käynyt kävelyllä ja nauttinut auringosta.
Istuin pitkään kalliolla auringonpaisteessa ja oli mahtavaa vain olla. Linnut visersivät kaikkialla ympärillä. Eri tahtiin titityy, jokainen lintu omalla kielellään.
Jos olisin yhä raskaana, tämä päivä olisi täydellinen. Mutta vaikka en ole enää raskaana, niin ei tämä päivä hullumpi ole ollut. Auringonpaiste piristää kummasti!
Keskenmeno tuo myös hieman perspektiiviä elämään. Tällä viikolla töissä huomasin ajattelevani, kuinka hienoa on, että minä ja työkaverini olemme kaikki töissä eikä kukaan meistä ole kuollut. Miten kummallinen ajatus! Iloitsin silti tuosta huomiostani aidosti.
Oikeastaan viime päivät olen ollut äärimmäisen kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulla on. Minulla on mahtava aviomies, hyvä työpaikka, kivoja työkavereita ja ystäviä, joiden kanssa jutella kaikesta. Tiedän itkeväni vielä monet itkut keskenmenoni vuoksi. Mutta silloin kun en itke, yritän nauttia elämästä täysin rinnoin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)