Hups.
En kai muuta voi sanoa. Yhtäkkiä edellisestä kirjoituksestani on kulunut puolitoista kuukautta ja asioita on tapahtunut läjäpäin. Hups. On ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta joka päivä se on jäänyt.
Itselläni kirjoittamisen tarve liittyy usein sisäiseen pahaan oloon ja tuskaan, jota on pakko päästä purkamaan. Ja nyt, kun olen raskaana, ja pikkuinen potkii mahassa, ei ole tuota kirjoittamisen tarpeen alulle panevaa voimaa, tuota tuskaa.
Kaikki on siis oikein hyvin. Laskettuun aikaan on alle kolme kuukautta. Äitiyslomaan on puolitoista kuukautta.
Aika on mennyt hurjan nopeasti.
Kesä menee aina nopeasti ja niin tälläkin kertaa. Vaivihkaa ja ihan yllättäen olemme alkaneet valmistautua vauvan tuloon.
Rattaat on ostettu. Auto on vaihdettu sellaiseen, johon mahtuu koko perhe. Olemme ostaneet uutena kolme vaatetta. Mikä mieletön fiilis tulikaan kolmen pienen vaatteen hankinnasta! Meille tulee oikeasti vauva!
Tori.fi on tullut tutuksi ja olemme hankkineet kaikenlaista tavaraa käytettynä netin kautta ja saaneet lahjoituksia ystäviltämme.
Ja me kun kuvittelimme, että olisimme vielä kuukausi ennen laskettua aikaa ilman vauvatavaroita. Niin väärässä olimmekaan!
Kotona on tyhjennetty kaappeja ja myyty turhia tavaroita, jotta pienelle olisi paremmin tilaa.
Mahastani on tullut ihan selvä raskausmaha. Alkuvaiheen turvotus on hävinnyt, ja maha on kunnollinen vauvamaha, mutta ei järisyttävän suuri. Neuvolan täti kommentoi mahaani pieneksi. Työkaveri, miespuolinen henkilö, kommentoi, että näytän kauniilta mahani kanssa. Ensi kertaa tapaamani vauvatavaran myyjä kommentoi, että näytän hyvältä. Raskausmahani on jopa omasta mielestäni ihan söpö.
Kadulla mahaani tuijotetaan. Enimmäkseen hymyillen, mutta välillä myös vakavana. Kiukkuisena? Kateellisena? Katkerana? Ymmärrän jokaista omituista tuijottajaa. Ennen omaa raskauttani olin itsekin valmis toivottamaan jokaisen raskausmahaisen maanrakoon. Silti nyt raskausmahaisena olen halunnut nauttia mahastani. Olen pitänyt vartalonmyötäisiä paitoja niin, että tilanne ei jää kenellekään epäselväksi. Tätä on odotettu viisi vuotta - minäkin haluan itsekkäästi osani nautinnosta!
Raskaus on aiheuttanut selkäkipuja ja lonkissa kummallisia kolotuksia, joihin en ole tottunut. Olen kokeillut fysioterapeuttia, kiropraktikkoa, joogaa, kuntosalia, kävelyä, tukivyötä ja sähköpöytää. Kaikki nuo auttavat, mutta selkä kipuilee silti hieman - ainakin silloin kun jätän huolehtimatta selästäni.
Öisin nukun huonommin, sillä selällään nukkuminen ei ole suositeltavaa. Silti olen todella iloinen ja onnellinen ollessani raskaana. Kaikki on nyt todella hyvin.
maanantai 31. elokuuta 2015
maanantai 6. heinäkuuta 2015
Raskausviikko 20+
Tänään elän päivää 20+6. Huomenna alkaa siis 22. raskausviikko. Mieletöntä!
...laitan jalkaani ensimmäistä kertaa äitiyshousut. Voi, miten autuaaksi tekevän mukavat ne ovatkaan! Miksi kaikki tavalliset housut eivät ole jalassa näin mukavia ja samaan aikaan näytä ihan ok:lta?
Viikkoon 20+ on taas kuulunut paljon ihmeellisiä asioita.
Kuluneen raskausviikon aikana:
...meillä on rakenneultra, jota jännitän etukäteen. Onhan kaikki varmasti hyvin?! Ja on! Kaikki on oikein hyvin. Meidän pikkuisella on kaksi kättä, kaksi jalkaa, toimiva sydän ja kaikki muutkin osat paikoillaan. Pieni on todella aktiivinen ultran aikana ja näyttää hurjan tyytyväiseltä kohdussa. Ihan niinkuin hymyilisi.
...ultrassa tuo pieni paljastuu tytöksi. Me olemme hurjan iloisia kummasta vaan, eikä sukupuolen tietäminen olisi ollut meille mitenkään välttämätöntä. Nyt tuntuu, että sukupuolen tietäminen tekee odottamisesta konkreettisempaa. Meille muuttaa ihan oikeasti pieni tyttö.
...mies tuntee ensimmäistä kertaa liikkeet kohdussani. Tuntuu hienolta, että mieskin pääsee hieman osalliseksi raskaudesta, kun voi tuntea liikkeitä.
...saan ensimmäistä kertaa tapaamaltani vanhemmalta naiselta halauksen ja hyvän onnen toivotuksia loppuraskauden ajalle. Hassua, kuinka yhtäkkiä vatsani alkaa olemaan yhä enemmän koko kansan julkista omaisuutta.
...kerromme mieheni isälle, että tulossa oleva vauva on saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla. Emme ole kovin läheisiä, eikä aihe ole koskaan aiemmin tullut puheeksi. Aiemmin aiheesta juttelu olisi ollut jopa kiusallista. Mutta nyt tilanne on eri. Tulevasta vauvasta jutellessamme mieheni isä kommentoi, kuinka saamme olla iloisia luonnollisesti alkaneesta raskaudesta. Noh, tässä raskaudessa ei ole mitään kovin luonnollista. Emme halunneet salata asiaa, vaan kerroimme rehellisesti totuuden.
...laitan jalkaani ensimmäistä kertaa äitiyshousut. Voi, miten autuaaksi tekevän mukavat ne ovatkaan! Miksi kaikki tavalliset housut eivät ole jalassa näin mukavia ja samaan aikaan näytä ihan ok:lta?
...saamme ystäviltämme yllättäen vauvan kylpyammeen, joka oli jäänyt heille ylimääräiseksi. Tuo amme on ensimmäinen oikea vauvatavara kotonamme. Kuvittelin etukäteen, että olemme täysin ilman vauvatavaroita vielä kuukausi ennen vauvan syntymää, mutta nyt näyttää siltä, että (ystäviemme ansiosta) meillä on asunto täynnä vauvatavaraa jo monta kuukautta etukäteen.
maanantai 29. kesäkuuta 2015
Mahan kasvatusta ja isoja tapahtumia
Olen viettänyt monta vaikeaa lapsettomuusvuotta ja tuntenut tuskaa siitä, kuinka mikään asia ei etene. Mikään ei muutu. Muilla kyllä, mutta meillä ei. Kymmenen vuoden yhdessäolostamme olemme käyttäneet yhden vauvan tekemiseen lähes viisi vuotta. Ei kovin vauhdikasta etenemistä siis.
Sen vuoksi olenkin ollut äärimmäisen hämmentynyt pienistä asioista, joita nyt elämässäni tapahtuu.
Nuo pienet asiat ovat minulle maailman isoimpia asioita. Nyt alan vähitellen tajuta, että olen ihan oikeasti raskaana. Ja että tuon voisi jopa ehkä sanoa ääneen ihan kaikille. Lähes kaikki taitavat jo huomata asian sanomattakin. Pidän silti matalaa profiilia. Pelkään kai, että jos sanon asian ääneen liian monta kertaa, raskaus yhtäkkiä katoaa.
Raskausviikko 16+
Saan ensimmäiset onnittelut spontaanisti, kertomatta onnittelijalle, että olen raskaana. Onnittelija on miehen sukulainen, jonka olen nähnyt edellisen kerran lähes vuosi sitten. Silloin mahani olikin pienempi kuin koko talvena.
Raskausviikko 17+
Lisää spontaaneja onnitteluja, tosin nämä henkilöt varmistavat ensin läheisiltäni, että onhan jotain onniteltavaa.
Tunnen ensimmäistä kertaa kunnolla liikkeitä kohdussa. Tähän asti olen tuntenut vain jotain pientä, enkä en ole ollut ihan varma, tulkitsenko tuntemuksia oikein. Mutta nyt tunnen kuperkeikan. Aivan varmasti se oli kuperkeikka.
Raskausviikko 18+
Kohdun tuntemukset voimistuvat. Iltaisin on hauska mennä nukkumaan ja makoilla hetken aikaa sängyssä fiilistellen voimakkaita kuplia kohdun seudulla.
Raskausviikko 19+
Työkaverini oli pohtinut toiselle, olenko raskaana. Minulle suoraan hän ei uskaltanut tulla puhumaan.
Teen ensimmäiset mammavaatehankinnat ja yhtäkkiä innostun aiheesta. Ostan kesän alennusmyynneistä pari mammapaitaa ja tilaan netistä lisää ale-vaatteita syksyä ja alkutalvea varten.
Lisäksi saan ystävältäni lainaan kasan mammavaatteita. Hautaan kaikki mammavaatteet kaapin perälle, mutta olen salaa onnellinen siitä, että ne ovat siellä odottamassa sitä hetkeä, kun mikään muu ei mahdu päälle.
Saan ystävältäni myös läjän Vauva-lehtiä. Olin ajatellut, että totuttelen äitiysajatukseen hissukseen. Hankin vähitellen muutaman mammavaatteen kaappiin odottamaan, ostan syksyllä ensimmäisen vauvalehden ja luen jonkin kirjan vauvoista. Yhtäkkiä minulla on kaapissa iso kasa äitiysvaatteita ja keittiön pöydällä paksu pino Vauva-lehtiä.
Luen Vauva-lehdestä pari juttua kyyneleet silmissä. Olen selvästi hormoniherkkis. Mahtavaa, että tuo johtuu kerrankin luonnollisista raskaushormoneista eikä kehon ulkopuolelta pistetyistä piikeistä.
Mahan kasvatus jatkuu. Huomenna edessä raskausviikko 20+. Jännittävää seurata, mitä se tuo tullessaan.
Sen vuoksi olenkin ollut äärimmäisen hämmentynyt pienistä asioista, joita nyt elämässäni tapahtuu.
Nuo pienet asiat ovat minulle maailman isoimpia asioita. Nyt alan vähitellen tajuta, että olen ihan oikeasti raskaana. Ja että tuon voisi jopa ehkä sanoa ääneen ihan kaikille. Lähes kaikki taitavat jo huomata asian sanomattakin. Pidän silti matalaa profiilia. Pelkään kai, että jos sanon asian ääneen liian monta kertaa, raskaus yhtäkkiä katoaa.
Raskausviikko 16+
Saan ensimmäiset onnittelut spontaanisti, kertomatta onnittelijalle, että olen raskaana. Onnittelija on miehen sukulainen, jonka olen nähnyt edellisen kerran lähes vuosi sitten. Silloin mahani olikin pienempi kuin koko talvena.
Raskausviikko 17+
Lisää spontaaneja onnitteluja, tosin nämä henkilöt varmistavat ensin läheisiltäni, että onhan jotain onniteltavaa.
Tunnen ensimmäistä kertaa kunnolla liikkeitä kohdussa. Tähän asti olen tuntenut vain jotain pientä, enkä en ole ollut ihan varma, tulkitsenko tuntemuksia oikein. Mutta nyt tunnen kuperkeikan. Aivan varmasti se oli kuperkeikka.
Raskausviikko 18+
Kohdun tuntemukset voimistuvat. Iltaisin on hauska mennä nukkumaan ja makoilla hetken aikaa sängyssä fiilistellen voimakkaita kuplia kohdun seudulla.
Raskausviikko 19+
Työkaverini oli pohtinut toiselle, olenko raskaana. Minulle suoraan hän ei uskaltanut tulla puhumaan.
Teen ensimmäiset mammavaatehankinnat ja yhtäkkiä innostun aiheesta. Ostan kesän alennusmyynneistä pari mammapaitaa ja tilaan netistä lisää ale-vaatteita syksyä ja alkutalvea varten.
Lisäksi saan ystävältäni lainaan kasan mammavaatteita. Hautaan kaikki mammavaatteet kaapin perälle, mutta olen salaa onnellinen siitä, että ne ovat siellä odottamassa sitä hetkeä, kun mikään muu ei mahdu päälle.
Saan ystävältäni myös läjän Vauva-lehtiä. Olin ajatellut, että totuttelen äitiysajatukseen hissukseen. Hankin vähitellen muutaman mammavaatteen kaappiin odottamaan, ostan syksyllä ensimmäisen vauvalehden ja luen jonkin kirjan vauvoista. Yhtäkkiä minulla on kaapissa iso kasa äitiysvaatteita ja keittiön pöydällä paksu pino Vauva-lehtiä.
Luen Vauva-lehdestä pari juttua kyyneleet silmissä. Olen selvästi hormoniherkkis. Mahtavaa, että tuo johtuu kerrankin luonnollisista raskaushormoneista eikä kehon ulkopuolelta pistetyistä piikeistä.
Mahan kasvatus jatkuu. Huomenna edessä raskausviikko 20+. Jännittävää seurata, mitä se tuo tullessaan.
lauantai 27. kesäkuuta 2015
Housuasiaa
Ensimmäisenä kävivät tukaliksi kankaiset ulkoiluhousut.
Korkea vyötärö ja joustamaton kangas eivät sopineet yhteen hormonihoidoissa turvonneen mahan kanssa. Onneksi kotioloissa helppo ratkaisu oli jättää nappi auki ja varmistaa vyöllä, että housut eivät tipu nilkkoihin.
Seuraavaksi sai unohtaa siistit suorat housut. Farkut saivat kelvata parempaankin työtilanteeseen, ongelma ratkaistu!
Pian farkkuvalikoimaan kävi kato. Vielä mahtuu, mutta puristaa epämukavasti, ei voi käyttää.
Vaatekaapin hyllyltä tyhjeni se tuttu housupino. "Ne housut, jotka mahtuvat päälle." Sivuun työnnetty kasa kasvoi. Ne liian pienet housut.
Pian jäljellä oli kahdet housut. Yhdet farkut, joissa vyötärö oli niin matala, ettei kasvava maha vielä haitannut. Ja toiset, jotka olivat strech-kangasta ja jotka olivat vielä joustaneet kasvavan mahan tieltä.
Ja nyt. Ihmettelen kasvavaa mahaani ja siitä rohkaistuneena tein ensimmäiset oikeat raskausajan hankinnat. Ostin vyötärölle lantiotuubin, joka helpottaa tavallisten farkkujen käyttöä. Ja lisäksi ostin ihka oikeat äitiyshousut, joissa on feikkivyötärö ja joustava kangas sen yläpuolella.
Kumpaakaan ostosta en ajatellut vielä ryhtyä aktiivisesti käyttämään. Ei maha vielä niin iso ole. Vyötärö vaan on kadonnut ja monet housuista ovat niin korkeita vyötäröltään, että olo on housuissa uskomattoman tukala. Nyt nuo ostokset ovat valmiina odottamassa sitä aamua, jolloin vyötärö puristaa eikä asunnosta pääse ulos ilman äitiyshousuja.
Äitiyshousujen ostaminen tuntui uskomattoman hienolta. Annoin itselleni luvan luottaa tulevaan. Minä olen ihan oikeasti raskaana. Olen yhden askeleen lähempänä omaa pienokaista.
Korkea vyötärö ja joustamaton kangas eivät sopineet yhteen hormonihoidoissa turvonneen mahan kanssa. Onneksi kotioloissa helppo ratkaisu oli jättää nappi auki ja varmistaa vyöllä, että housut eivät tipu nilkkoihin.
Seuraavaksi sai unohtaa siistit suorat housut. Farkut saivat kelvata parempaankin työtilanteeseen, ongelma ratkaistu!
Pian farkkuvalikoimaan kävi kato. Vielä mahtuu, mutta puristaa epämukavasti, ei voi käyttää.
Vaatekaapin hyllyltä tyhjeni se tuttu housupino. "Ne housut, jotka mahtuvat päälle." Sivuun työnnetty kasa kasvoi. Ne liian pienet housut.
Pian jäljellä oli kahdet housut. Yhdet farkut, joissa vyötärö oli niin matala, ettei kasvava maha vielä haitannut. Ja toiset, jotka olivat strech-kangasta ja jotka olivat vielä joustaneet kasvavan mahan tieltä.
Ja nyt. Ihmettelen kasvavaa mahaani ja siitä rohkaistuneena tein ensimmäiset oikeat raskausajan hankinnat. Ostin vyötärölle lantiotuubin, joka helpottaa tavallisten farkkujen käyttöä. Ja lisäksi ostin ihka oikeat äitiyshousut, joissa on feikkivyötärö ja joustava kangas sen yläpuolella.
Kumpaakaan ostosta en ajatellut vielä ryhtyä aktiivisesti käyttämään. Ei maha vielä niin iso ole. Vyötärö vaan on kadonnut ja monet housuista ovat niin korkeita vyötäröltään, että olo on housuissa uskomattoman tukala. Nyt nuo ostokset ovat valmiina odottamassa sitä aamua, jolloin vyötärö puristaa eikä asunnosta pääse ulos ilman äitiyshousuja.
Äitiyshousujen ostaminen tuntui uskomattoman hienolta. Annoin itselleni luvan luottaa tulevaan. Minä olen ihan oikeasti raskaana. Olen yhden askeleen lähempänä omaa pienokaista.
maanantai 22. kesäkuuta 2015
Kuudes juhannus
[Varoitus: Tämä teksti sisältää raskausajan hehkutusta. Jostain syystä tunnen oloni syylliseksi aina, kun kirjoitan blogiin tai kun edes ajattelen blogiin kirjoittamista. Lapsettomuusvuodet ovat selvästi jättäneet oman jälkensä. Lapsettomuusblogien maailmassa tunnen oloni petturiksi ja hurjan etuoikeutetuksi. Ei minulla ole oikeutta pahoittaa muiden mieltä omalla onnellani. Yritän nyt kuitenkin jatkaa kirjoittamista. Tämä olen minä kokonaisena, tänään rv 18+6.]
Vuosi sitten kirjoittelin juhannuskuulumisia. En tiedä, onko sen ajan lukijoista vielä moni seuraamassa tätä kovin hiljaista blogiani tällä hetkellä, mutta jos on, muistatte ehkä fiilikset. Masennusta. Vitutusta. Kiukkua. Merkityksettömyyden tunnetta. Pettymystä pettymysten jälkeen.
Juhannus tänä vuonna oli erilainen. Tänä vuonna päätimme jo alkuvuodesta, että emme vietä meille perinteistä mökkijuhannusta.
Omassa mielessäni juhannus oli muuttunut yhdeksi lapsettomuuden merkkipaaluksi. Juhannukset toistivat itseään; toiset tulivat raskaaksi, saivat lapsia ja kasvattivat niitä. Toiset ryyppäsivät liikaa. Itse en kuulunut kumpaankaan ryhmään. Juhannus oli yksi iso muistutus ulkopuolisuudesta enkä halunnut kokea samaa jälleen kerran.
Tiesin siis jo alkuvuodesta, että haluan juhannukseltani jotain aivan muuta. Vaikka olisin raskaana, en haluaisi kokea raskautta siinä perinteisessä ympäristössä. Ja jos en olisi raskaana, haluaisin juhannukseltani todellakin jotain aivan muuta.
Tällä kertaa sain täydellisen juhannuksen. Sain kaupunkiloman mieheni ja kasvavan vatsani kanssa.
Asiat ovat juuri nyt oikein hyvin. Kuudes juhannus ei tuonut tullessaan aiempien vuosien pettymyksiä.
Siitä saan olla hurjan kiitollinen joka hetki.
Vuosi sitten kirjoittelin juhannuskuulumisia. En tiedä, onko sen ajan lukijoista vielä moni seuraamassa tätä kovin hiljaista blogiani tällä hetkellä, mutta jos on, muistatte ehkä fiilikset. Masennusta. Vitutusta. Kiukkua. Merkityksettömyyden tunnetta. Pettymystä pettymysten jälkeen.
Juhannus tänä vuonna oli erilainen. Tänä vuonna päätimme jo alkuvuodesta, että emme vietä meille perinteistä mökkijuhannusta.
Omassa mielessäni juhannus oli muuttunut yhdeksi lapsettomuuden merkkipaaluksi. Juhannukset toistivat itseään; toiset tulivat raskaaksi, saivat lapsia ja kasvattivat niitä. Toiset ryyppäsivät liikaa. Itse en kuulunut kumpaankaan ryhmään. Juhannus oli yksi iso muistutus ulkopuolisuudesta enkä halunnut kokea samaa jälleen kerran.
Tiesin siis jo alkuvuodesta, että haluan juhannukseltani jotain aivan muuta. Vaikka olisin raskaana, en haluaisi kokea raskautta siinä perinteisessä ympäristössä. Ja jos en olisi raskaana, haluaisin juhannukseltani todellakin jotain aivan muuta.
Tällä kertaa sain täydellisen juhannuksen. Sain kaupunkiloman mieheni ja kasvavan vatsani kanssa.
Asiat ovat juuri nyt oikein hyvin. Kuudes juhannus ei tuonut tullessaan aiempien vuosien pettymyksiä.
Siitä saan olla hurjan kiitollinen joka hetki.
lauantai 23. toukokuuta 2015
Paljon kysymyksiä tulevaisuudesta
Käsittämätöntä, että nyt on meneillään jo viidestoista raskausviikko!
Olo on hyvä. Fiilis on hyvä. Ainakin juuri tällä hetkellä uskallan jopa luottaa raskauteen. En pelkää koko ajan keskenmenoa. Se on mahtava tunne. Olemme silti pitäneet edelleen hyvin matalaa profiilia raskauden suhteen. Vain läheisimmät ihmiset tietävät raskaudesta. Kaikki muut ehtivät kyllä kuulla myöhemminkin.
En edelläänkään ole tosissaan tajunnut, että olen raskaana. En ollenkaan käsitä, kuinka paljon elämämme tulee muuttumaan. Jos kesä viuhahtaa ohi yhtä nopeasti kuin yleensä, on marraskuu ihan yhtäkkiä täällä.
Olen tällä viikolla yrittänyt totutella ajatukseen, että ensi talvena en ole töissä. Olen normaalisti ehkä jopa liian työorientoitunut, joten ajatus tuntuu omituiselta. Nyt, kun iso osa lapsettomuuden taakasta on tippunut pois, on erilaista olla töissä. Hauskempaa. Mielenkiintoisempaa. Kevyempää.
Ennen käytin illat lapsettomuuden vatvomiseen, masentuneena olemiseen ja kaikkeen lapsettomuus-nettisurffailuun, ja nyt yhtäkkiä päästä on vapautunut hirvittävä määrä energiaa. Kaiken tuon vapautuneen energian haluaisi käyttää uuden oppimiseen. Yhtäkkiä nyt myös oman ammattitaidon kehittäminen tuntuu taas ihan uudella tavalla innostavalta.
Nyt, kun ainoa asia ei ole etsiä merkitystä elämälleen ja jaksaa päivästä toiseen.
Hassua, että vielä mikään ei ole muuttunut ja silti ihan kaikki on jo muuttunut.
Töissä tuntuu hauskemmalta, ja jossain kieroutuneessa mielentilassa yritän tehdä itsestäni töissä tärkeän. Ettei minua unohdettaisi, kun olen poissa. Päätöntä. Ei työelämäni lopu siihen, että jään äitiyslomalle. Ja mikä voisi olla tärkeämpää, kuin olla kotona sen kauan odotetun pikkuisen kanssa?
Kaikki tuleva ihmetyttää. Millaista elämä on sitten, kun meillä on ihan oikeasti vauva?
Millaisessa kodissa haluamme sitten asua? Millä seudulla haluamme asua? Mikä on meille sitten tärkeää perheenä? Onko nykyinen kotimme ihan mahdoton vauvaperheelle?
Näemmekö edelleen ystäviämme ja ystäväperheitämme? Olemmeko niin väsyneitä, ettemme jaksa poistua kotoa ja tavata ystäviämme? Miten säilytetään elämän sosiaalisuus, kun kotona on pieni vauva?
Voiko vauvan kanssa matkustaa? Olemmeko niin väsyneitä, ettemme halua matkustaa?
Jaksanko väsyneenä miettiä terveellistä ruokavaliota vai muuttuuko syömiseni epäterveellisen ruuan naposteluksi? Miten muistaisin priorisoida unta?
Kuinka osaisin olla kiukuttelematta miehelleni sitten, kun en ole nukkunut moneen yöhön tarpeeksi?
Kuinka opin olemaan ilman haastavia ajattelua vaativia tehtäviä? Miten opin olemaan ilman tuttua työyhteisöä? Löydänkö mitään mielenkiintoista ajateltavaa, etteivät aivoni surkastuisi kokonaan pois äitiysloman aikana?
Kuinka voisin oppia ennen synnytystä nauttimaan hetkestä ja olemaan läsnä tässä ja nyt?
Kuinka voisin olla rakastava, lämmin ja hetkessä kiinni oleva äiti, joka aina kuuntelee lastaan, mutta ei liikaa lelli tai ole ylihuolehtivainen?
Kuinka voisin rakentaa itselleni hyvät vahvat toimintamallit, etten väsyneenä toteuttaisi automaattiohjauksella juuri niitä lapsuudenkodista opittuja tapoja, jotka niin kovasti haluaisin heivata roskakoriin?
Miten ihmeessä voisin saada käyttööni niiden ihailemieni äitien ja isien toimintatavat, jotka ovat rentoja, hauskoja, läsnä tässä hetkessä ja aina valmiina keskustelemaan lastensa kanssa?
Olo on hyvä. Fiilis on hyvä. Ainakin juuri tällä hetkellä uskallan jopa luottaa raskauteen. En pelkää koko ajan keskenmenoa. Se on mahtava tunne. Olemme silti pitäneet edelleen hyvin matalaa profiilia raskauden suhteen. Vain läheisimmät ihmiset tietävät raskaudesta. Kaikki muut ehtivät kyllä kuulla myöhemminkin.
En edelläänkään ole tosissaan tajunnut, että olen raskaana. En ollenkaan käsitä, kuinka paljon elämämme tulee muuttumaan. Jos kesä viuhahtaa ohi yhtä nopeasti kuin yleensä, on marraskuu ihan yhtäkkiä täällä.
Olen tällä viikolla yrittänyt totutella ajatukseen, että ensi talvena en ole töissä. Olen normaalisti ehkä jopa liian työorientoitunut, joten ajatus tuntuu omituiselta. Nyt, kun iso osa lapsettomuuden taakasta on tippunut pois, on erilaista olla töissä. Hauskempaa. Mielenkiintoisempaa. Kevyempää.
Ennen käytin illat lapsettomuuden vatvomiseen, masentuneena olemiseen ja kaikkeen lapsettomuus-nettisurffailuun, ja nyt yhtäkkiä päästä on vapautunut hirvittävä määrä energiaa. Kaiken tuon vapautuneen energian haluaisi käyttää uuden oppimiseen. Yhtäkkiä nyt myös oman ammattitaidon kehittäminen tuntuu taas ihan uudella tavalla innostavalta.
Nyt, kun ainoa asia ei ole etsiä merkitystä elämälleen ja jaksaa päivästä toiseen.
Hassua, että vielä mikään ei ole muuttunut ja silti ihan kaikki on jo muuttunut.
Töissä tuntuu hauskemmalta, ja jossain kieroutuneessa mielentilassa yritän tehdä itsestäni töissä tärkeän. Ettei minua unohdettaisi, kun olen poissa. Päätöntä. Ei työelämäni lopu siihen, että jään äitiyslomalle. Ja mikä voisi olla tärkeämpää, kuin olla kotona sen kauan odotetun pikkuisen kanssa?
Kaikki tuleva ihmetyttää. Millaista elämä on sitten, kun meillä on ihan oikeasti vauva?
Millaisessa kodissa haluamme sitten asua? Millä seudulla haluamme asua? Mikä on meille sitten tärkeää perheenä? Onko nykyinen kotimme ihan mahdoton vauvaperheelle?
Näemmekö edelleen ystäviämme ja ystäväperheitämme? Olemmeko niin väsyneitä, ettemme jaksa poistua kotoa ja tavata ystäviämme? Miten säilytetään elämän sosiaalisuus, kun kotona on pieni vauva?
Voiko vauvan kanssa matkustaa? Olemmeko niin väsyneitä, ettemme halua matkustaa?
Jaksanko väsyneenä miettiä terveellistä ruokavaliota vai muuttuuko syömiseni epäterveellisen ruuan naposteluksi? Miten muistaisin priorisoida unta?
Kuinka opin olemaan ilman haastavia ajattelua vaativia tehtäviä? Miten opin olemaan ilman tuttua työyhteisöä? Löydänkö mitään mielenkiintoista ajateltavaa, etteivät aivoni surkastuisi kokonaan pois äitiysloman aikana?
Kuinka voisin oppia ennen synnytystä nauttimaan hetkestä ja olemaan läsnä tässä ja nyt?
Kuinka voisin olla rakastava, lämmin ja hetkessä kiinni oleva äiti, joka aina kuuntelee lastaan, mutta ei liikaa lelli tai ole ylihuolehtivainen?
Kuinka voisin rakentaa itselleni hyvät vahvat toimintamallit, etten väsyneenä toteuttaisi automaattiohjauksella juuri niitä lapsuudenkodista opittuja tapoja, jotka niin kovasti haluaisin heivata roskakoriin?
Miten ihmeessä voisin saada käyttööni niiden ihailemieni äitien ja isien toimintatavat, jotka ovat rentoja, hauskoja, läsnä tässä hetkessä ja aina valmiina keskustelemaan lastensa kanssa?
sunnuntai 10. toukokuuta 2015
12+
Nyt eletään päivää 12+5. Raskausviikko 12! Silloin, kun en vielä ollut raskaana, kadehdin valtavasti niitä ihmisiä, jotka ylipäänsä saivat plussan. Ja kun itse sain plussan, tuntui siltä, että raskausviikolla 12 raskaus on jo todella pitkällä. Raskausviikko 12 on jotain todella hienoa. Silloin ollaan jo todella pitkällä! Näin ajattelin.
Onhan se hienoa, ei sitä voi kieltää. Silti kaikki tuntuu yhä edelleen valtavan epätodelliselta ja katoavaiselta. Ei raskaudesta ole vielä tullut niin konkreettista kuin aiemmin kuvittelin, että siitä olisi tähän mennessä tullut.
Tiistai.
Vuorossa niskaturvotusultra. Ultrakuvassa näkyi paikoillaan kököttävä ufonnäköinen tyyppi, jolla oli valtava pää ja pikkuruiset kädet ja jalat. Ultralaitteella tökkiminen herätti tyypin ja paikoillaan kököttäminen loppui. Koko vastasi 12+2 päivää ja kaikki oli kunnossa.
Pohdimme miehen kanssa, milloin kertoisimme muutamille läheisille raskaudesta. Raskaudesta tietää 12 henkilöä, jotka ovat perheenjäseniä ja läheisiä ystäviä. Milloin kertoisimme esimerkiksi läheisimmille työkavereille? Mies haluaa odottaa mahdollisimman pitkään, minä alan jo kiemurrella kertomisenhalusta.
Keskiviikko.
Pientä verenvuotoa wc-käynnillä. Miksi ihmeessä aina täytyy tapahtua jotain, kun alkaa vähän rentoutua?
Torstai.
Huomaan, että olen ollut koko viikon vähemmän turvonnut kuin aiemmin. Maha on siis hieman pienempi kuin aiemmilla viikoilla. Vielä kun tietäisi mistä tuo johtuu. Viime viikkoina olen yrittänyt kerätä vinkkejä alkuraskauden turvotukseen. Lista näyttää tältä:
ps. Blogin seuraaminen on mahdollista myös Bloglovin-palvelussa.
Onhan se hienoa, ei sitä voi kieltää. Silti kaikki tuntuu yhä edelleen valtavan epätodelliselta ja katoavaiselta. Ei raskaudesta ole vielä tullut niin konkreettista kuin aiemmin kuvittelin, että siitä olisi tähän mennessä tullut.
Tiistai.
Vuorossa niskaturvotusultra. Ultrakuvassa näkyi paikoillaan kököttävä ufonnäköinen tyyppi, jolla oli valtava pää ja pikkuruiset kädet ja jalat. Ultralaitteella tökkiminen herätti tyypin ja paikoillaan kököttäminen loppui. Koko vastasi 12+2 päivää ja kaikki oli kunnossa.
Pohdimme miehen kanssa, milloin kertoisimme muutamille läheisille raskaudesta. Raskaudesta tietää 12 henkilöä, jotka ovat perheenjäseniä ja läheisiä ystäviä. Milloin kertoisimme esimerkiksi läheisimmille työkavereille? Mies haluaa odottaa mahdollisimman pitkään, minä alan jo kiemurrella kertomisenhalusta.
Keskiviikko.
Pientä verenvuotoa wc-käynnillä. Miksi ihmeessä aina täytyy tapahtua jotain, kun alkaa vähän rentoutua?
Torstai.
Huomaan, että olen ollut koko viikon vähemmän turvonnut kuin aiemmin. Maha on siis hieman pienempi kuin aiemmilla viikoilla. Vielä kun tietäisi mistä tuo johtuu. Viime viikkoina olen yrittänyt kerätä vinkkejä alkuraskauden turvotukseen. Lista näyttää tältä:
- Kävely turvottaa, mahdollisimman vähän kävelyä siis.
- Hiilarit turvottavat. Suolainen ja rasvainen ruoka turvottaa. Mahdollisimman vähän näitä siis. (Gluteenittomalla ruokavaliolla turhien hiilareiden välttely on jopa aika helppoa, turhia kiusauksia tulee paljon vähemmän.)
- Hiilihapolliset juomat turvottavat. Juomaksi mielellään vettä tai teetä, ja mahdollisimman paljon vettä, että nesteet saa kiertämään.
- Paljon kasviksia ja hedelmiä. Greippi ja myös muut sitrushedelmät saattavat vähentää turvotusta.
En ole enää yltiöväsynyt ja muitakin raskausoireita on vähemmän. Olen päässyt kuntoilemaankin pari kertaa viikon aikana. Olisin huolestunut ellen tietäisi, että ultrassa kaikki oli kunnossa.
Perjantai.
Taas pienenpientä verenvuotoa. Soitan neuvolaan, pieni verenvuoto on täysin normaalia. Ei syytä huoleen.
Taas pienenpientä verenvuotoa. Soitan neuvolaan, pieni verenvuoto on täysin normaalia. Ei syytä huoleen.
Lauantai.
Tänään vietetään lapsettomien lauantaita. Tuntuu pahalta kaikkien niiden puolesta, joiden tiedän viettävän tätä päivää vähän erilaisissa merkeissä. Tunnen oloni todella etuoikeutetuksi. Saan itse olla omasta tilanteestani äärettömän kiitollinen.
Mahani on paisunut tuplakokoiseksi. Se siitä vähäisemmästä turvotuksesta. Rikoin perjantaina omia periaatteitani ja herkuttelin suolaisella ja rasvaisella ruualla sekä hiilihappojuomalla. Saan näköjään kantaa nyt seuraukset. Tällaisen mahan kanssa on mahdotonta piilotella raskautta. Onneksi tänään ei ole työpäivä.
Sunnuntai.
Tänään on äitienpäivä. Vuosi sitten äitienpäivä herätti kiukkua ja tuskaa. En ole tänään äiti, mutta olen lähempänä sitä kuin koskaan aiemmin.
Aamulla maha on taas vähemmän turvonnut. Käymme kymmenen kilometrin sunnuntaikävelyllä (no, poikkeamme matkalla sekä kahville että syömään, mutta kävelymatka oli silti 10 kilometriä). Kävelyretken päätteeksi mahani on jälleen tuplakokoinen. Jos vatsa ei laskeudu yön aikana, voi huomenna tulla töissä kummallisia tilanteita. En ole kertonut raskaudesta edes niille läheisille työkavereille, joita pidän ystävänäni. Yhtäkkinen vauvamahan ilmestyminen voisi olla melkoinen yllätys. Vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että kertominen kannattaa hoitaa lähipäivinä - turvonneen mahan piilottaminen ei onnistu enää pitkään.
Tänään vietetään lapsettomien lauantaita. Tuntuu pahalta kaikkien niiden puolesta, joiden tiedän viettävän tätä päivää vähän erilaisissa merkeissä. Tunnen oloni todella etuoikeutetuksi. Saan itse olla omasta tilanteestani äärettömän kiitollinen.
Mahani on paisunut tuplakokoiseksi. Se siitä vähäisemmästä turvotuksesta. Rikoin perjantaina omia periaatteitani ja herkuttelin suolaisella ja rasvaisella ruualla sekä hiilihappojuomalla. Saan näköjään kantaa nyt seuraukset. Tällaisen mahan kanssa on mahdotonta piilotella raskautta. Onneksi tänään ei ole työpäivä.
Sunnuntai.
Tänään on äitienpäivä. Vuosi sitten äitienpäivä herätti kiukkua ja tuskaa. En ole tänään äiti, mutta olen lähempänä sitä kuin koskaan aiemmin.
Aamulla maha on taas vähemmän turvonnut. Käymme kymmenen kilometrin sunnuntaikävelyllä (no, poikkeamme matkalla sekä kahville että syömään, mutta kävelymatka oli silti 10 kilometriä). Kävelyretken päätteeksi mahani on jälleen tuplakokoinen. Jos vatsa ei laskeudu yön aikana, voi huomenna tulla töissä kummallisia tilanteita. En ole kertonut raskaudesta edes niille läheisille työkavereille, joita pidän ystävänäni. Yhtäkkinen vauvamahan ilmestyminen voisi olla melkoinen yllätys. Vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että kertominen kannattaa hoitaa lähipäivinä - turvonneen mahan piilottaminen ei onnistu enää pitkään.
ps. Blogin seuraaminen on mahdollista myös Bloglovin-palvelussa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)