Tänään on meidän vauvamme laskettu aika.
Tätä päivää on odotettu yli viisi vuotta ja nyt se on vihdoin tässä.
Odotan jo malttamattomana pienen tyttömme tapaamista.
Viimeisen viikon aikana supistukset ovat välillä olleet rajuja. Vatsani ei tykkää supistuksista ja on ollut viikon enemmän tai vähemmän sekaisin. Eilen supistusten tullessa olisin halunnut oksentaa. Synnytys ei siltikään ole käynnistynyt ja enimmän osan ajasta olen voinut hyvin.
Tänään meillä oli käynti äitiyspoliklinikalla kohonneiden verenpaineideni takia. Viime päivien mittauksissa yläpaineeni on vaihdellut 120-155 välillä ja alapaine 80-100 välillä. Verenpainemittauksilla seurataan mahdollista raskausmyrkytystä, vaikka muita tuohon viittaavia oireita ei olekaan ollut.
Tämän päivän äitiyspoliklinikkakäynti aiheutti sen, että lääkäri haluaisi kovasti käynnistää synnytyksen.
Itse olin haaveillut mahdollisimman luonnollisesta synnytyksestä. Kävimme aiemmin yksityisessä synnytysvalmennuksessa, jossa kerrottiin luonnollisesta kivunlievityksestä ja kerrottiin eri lääkkeiden hyvistä ja huonoista puolista. Olin haaveillut tilanteesta, jossa kehon omat hormonit pystyisivät auttamaan kivunlievityksessä.
Lääkärin innokkuuden vuoksi meillä on nyt varattuna jo aika synnytysosastolle, ja papereissa lukee mahdollinen cytotec-käynnistys. Cytotechän on itselleni tuttu jo ennestään - viimeksi sitä vaan käytettiin aika erilaisessa tarkoituksessa. Cytotecistä synnytyksen käynnistämisessä kerrotaan mm. Bebesinfon sivuilla. Mistään kivasta luomulääkkeestä ei tosiaan ole kyse ja toivoisin niin kovasti, että synnytys pääsisi alkamaan luonnollisesti.
Jäämme nyt seuraamaan verenpaineitani, mittailemaan valkuaista virtsassa ja odottamaan perjantain visiittiä synnytysosastolle. Toivottavasti selviän ilman lääkkeellistä käynnistystä.
tiistai 17. marraskuuta 2015
keskiviikko 11. marraskuuta 2015
Mistä tunnistaa ne oikeat supistukset?
Heippa.
Tänään eletään raskaudessa päivää 39+1. Laskettuun aikaan on aikaa alle viikko! Pikkuinen voi saapua paikalle koska tahansa. Ja luultavasti tuo pikkuinen on huomattavasti valmiimpi tähän maailmaan kuin itse olen synnytykseen.
Kummallista, kuinka nopeasti aika lopulta kuluukaan.
Kaikki on sujunut tähän asti oikein hyvin. Raskausaika on lopulta ollut käsittämättömän helppo huomioiden sen, kuinka tuskaisia ne vuodet ovat olleet, kun olen yrittänyt tulla raskaaksi.
Vasta viimeisen viikon aikana olotila on muuttunut vaikeammaksi, sillä supistuksista on tullut kipeitä. Tähän asti supistukset ovat olleet vain hassuja mahan kovettumisia, joista on lähinnä ollut hupia itselle ja muille.
Nyt sen sijaan supistukset ovat kipeitä ja välillä ilmenevät jatkuvana jomotuksena, josta ei aina voi päätellä, mistä yksi supistus alkaa ja mihin toinen päättyy.
Ja silloin, kun supistuksia tulee, pohtii väistämättä, mistä tunnistaa ne supistukset, kun on tosi kyseessä? Vakineuvo tähän on "kyllä sen sitten tietää". Mutta ei sitä ilmeisesti aina tiedä, sillä netin perusteella kaikki muutkaan eivät ole aina tienneet miltä ne oikeat supistukset tuntuvat.
Itse vertaan supistuksia keskenmenoni supistuksiin. Vielä ei olla oltu lähelläkään sitä täysin sietämätöntä kipua, jota silloin tunsin.
Jotta tietäisi, milloin on tosi kyseessä, supistusten tiheyttä pitäisi kellottaa.
Mutta miten kellottaa jatkuvaa jomotusta? Tai kuinka muistaa kellottaminen silloin, kun supistus sattuu niin, että voi keskittyä vain kipuun? Tai kuinka muistaa kellottaminen silloin, kun supistus sattuu vain vähän? Eihän sellainen supistus voi olla sellainen oikea supistus.
Neuvolan kommenteista ei ole toistaiseksi ollut apua. Neuvolan mukaan vauva voi syntyä tänään, tai kolmen viikon päästä.
Supistuksista ei ilmeisesti voi päätellä mitään, kun ne kuitenkin loppuvat välillä kokonaan (kestettyään ensin tunteja).
Sairaalaan pitäisi lähteä siinä vaiheessa, kun supistukset ovat säännöllisiä, kipeitä, tulevat alle 10 minuutin välein, eivätkä lopu.
Paras neuvo on mielestäni kuitenkin ollut se, että sairaalaan voi lähteä siinä vaiheessa, kun ei ole enää väliä mitä on päällä, tai miten hiukset ovat.
Seuraavat päivät kuluvat siis tuota hetkeä odotellessa.
Tänään eletään raskaudessa päivää 39+1. Laskettuun aikaan on aikaa alle viikko! Pikkuinen voi saapua paikalle koska tahansa. Ja luultavasti tuo pikkuinen on huomattavasti valmiimpi tähän maailmaan kuin itse olen synnytykseen.
Kummallista, kuinka nopeasti aika lopulta kuluukaan.
Kaikki on sujunut tähän asti oikein hyvin. Raskausaika on lopulta ollut käsittämättömän helppo huomioiden sen, kuinka tuskaisia ne vuodet ovat olleet, kun olen yrittänyt tulla raskaaksi.
Vasta viimeisen viikon aikana olotila on muuttunut vaikeammaksi, sillä supistuksista on tullut kipeitä. Tähän asti supistukset ovat olleet vain hassuja mahan kovettumisia, joista on lähinnä ollut hupia itselle ja muille.
Nyt sen sijaan supistukset ovat kipeitä ja välillä ilmenevät jatkuvana jomotuksena, josta ei aina voi päätellä, mistä yksi supistus alkaa ja mihin toinen päättyy.
Ja silloin, kun supistuksia tulee, pohtii väistämättä, mistä tunnistaa ne supistukset, kun on tosi kyseessä? Vakineuvo tähän on "kyllä sen sitten tietää". Mutta ei sitä ilmeisesti aina tiedä, sillä netin perusteella kaikki muutkaan eivät ole aina tienneet miltä ne oikeat supistukset tuntuvat.
Itse vertaan supistuksia keskenmenoni supistuksiin. Vielä ei olla oltu lähelläkään sitä täysin sietämätöntä kipua, jota silloin tunsin.
Jotta tietäisi, milloin on tosi kyseessä, supistusten tiheyttä pitäisi kellottaa.
Mutta miten kellottaa jatkuvaa jomotusta? Tai kuinka muistaa kellottaminen silloin, kun supistus sattuu niin, että voi keskittyä vain kipuun? Tai kuinka muistaa kellottaminen silloin, kun supistus sattuu vain vähän? Eihän sellainen supistus voi olla sellainen oikea supistus.
Neuvolan kommenteista ei ole toistaiseksi ollut apua. Neuvolan mukaan vauva voi syntyä tänään, tai kolmen viikon päästä.
Supistuksista ei ilmeisesti voi päätellä mitään, kun ne kuitenkin loppuvat välillä kokonaan (kestettyään ensin tunteja).
Sairaalaan pitäisi lähteä siinä vaiheessa, kun supistukset ovat säännöllisiä, kipeitä, tulevat alle 10 minuutin välein, eivätkä lopu.
Paras neuvo on mielestäni kuitenkin ollut se, että sairaalaan voi lähteä siinä vaiheessa, kun ei ole enää väliä mitä on päällä, tai miten hiukset ovat.
Seuraavat päivät kuluvat siis tuota hetkeä odotellessa.
maanantai 26. lokakuuta 2015
Kuinka pitää äitiyslomalainen kiireisenä?
Äitiysloma!
Kahden viikon äitiyslomakokemuksella alan päästä vauhtiin.
Nyt olen tehnyt asioita, joita äitiyslomalla kuuluukin tehdä.
Olen ostanut vaatekaupasta pienen pieniä vauvanvaatteita. (En montaa, mutta joitain.)
Olen käynyt läpi kirpputoreja ja ostanut pienen pieniä vauvanvaatteita. (Samalla huomasin, että yhden kaupan vaatteen hinnalla hyvältä kirpparilta saa noin 10 vaatetta.)
Olen pessyt monta koneellista pyykkiä: kirppariostoksia, ostettuja, saatuja ja lainattuja vauvavaatteita, äitiyspakkauksen vaatteet.
Olen ripustanut elämäni ensimmäistä kertaa omaa vauvanvaatepyykkiä kuivumaan.
Olen järjestänyt vauvan vaatteille lipastoon ja kaappiin tilaa. Järjestänyt vaatteita koon mukaan, että niiden käyttäminen olisi helppoa. Pinonnut isompia vaatteita kaapin perälle; niitä ei tarvita hetkeen, mutta niidenkin on hyvä olla valmiina käyttöön.
Olen istunut keskellä päivää yksin kahvilassa ja nauttinut yksin olosta.
Olen nähnyt ystäviäni ja puhunut kauempana asuvien ystävien kanssa puhelimessa. Nyt kun vielä ehtii.
Olen ottanut torkut keskellä päivää, huonosti nukutun yön jälkeen.
Olen surffannut netistä imetysvaatteita ja pohtinut pitäisikö ostaa. (Ehkä ei vielä, jos imetys ei onnistukaan.) Olen eksynyt kaupungilla mammavaateliikkeen alennusmyyntiin ja ostanut kuitenkin imetyspaitoja: jos niin halvalla saa, on parempi ostaa kuin jättää ostamatta.
Olen lukenut vauvalehtiä.
Olen kasannut läjäksi lainaamiani ja ostamiani lastenkasvatuskirjoja, joita haluaisin lukea. Olen aloittanut lukemista ja tuskaillut mielessäni sitä, kuinka olisi pitänyt aloittaa jo paljon aiemmin.
Olen etsinyt tori.fi:stä meille pinnasängyn ja kasannut sen yhdessä mieheni kanssa.
Olen koonnut itselleni liian pitkän tehtävälistan asioista, jotka haluaisin tehdä ennen vauvan tuloa. Samalla olen yrittänyt luvata itselleni, etten stressaannu siitä, ettei lista lyhene riittävän nopeasti. Tämä on vielä minun omaa aikaani, ja jatkossa siitä tulee olemaan pula.
Silti en vieläkään ole täysin tajunnut, että laskettuun aikaan on vain kolme viikkoa, ja milloin tahansa meille voi saapua pieni tulokas, joka tällä hetkellä vain potkii tyytyväisenä kohdussani. Kaiken tämän valmistautumisen keskellä tuntuu siltä, että valmistautuminen on täysin mahdotonta.
Kahden viikon äitiyslomakokemuksella alan päästä vauhtiin.
Nyt olen tehnyt asioita, joita äitiyslomalla kuuluukin tehdä.
Olen ostanut vaatekaupasta pienen pieniä vauvanvaatteita. (En montaa, mutta joitain.)
Olen käynyt läpi kirpputoreja ja ostanut pienen pieniä vauvanvaatteita. (Samalla huomasin, että yhden kaupan vaatteen hinnalla hyvältä kirpparilta saa noin 10 vaatetta.)
Olen pessyt monta koneellista pyykkiä: kirppariostoksia, ostettuja, saatuja ja lainattuja vauvavaatteita, äitiyspakkauksen vaatteet.
Olen ripustanut elämäni ensimmäistä kertaa omaa vauvanvaatepyykkiä kuivumaan.
Olen järjestänyt vauvan vaatteille lipastoon ja kaappiin tilaa. Järjestänyt vaatteita koon mukaan, että niiden käyttäminen olisi helppoa. Pinonnut isompia vaatteita kaapin perälle; niitä ei tarvita hetkeen, mutta niidenkin on hyvä olla valmiina käyttöön.
Olen istunut keskellä päivää yksin kahvilassa ja nauttinut yksin olosta.
Olen nähnyt ystäviäni ja puhunut kauempana asuvien ystävien kanssa puhelimessa. Nyt kun vielä ehtii.
Olen ottanut torkut keskellä päivää, huonosti nukutun yön jälkeen.
Olen surffannut netistä imetysvaatteita ja pohtinut pitäisikö ostaa. (Ehkä ei vielä, jos imetys ei onnistukaan.) Olen eksynyt kaupungilla mammavaateliikkeen alennusmyyntiin ja ostanut kuitenkin imetyspaitoja: jos niin halvalla saa, on parempi ostaa kuin jättää ostamatta.
Olen lukenut vauvalehtiä.
Olen kasannut läjäksi lainaamiani ja ostamiani lastenkasvatuskirjoja, joita haluaisin lukea. Olen aloittanut lukemista ja tuskaillut mielessäni sitä, kuinka olisi pitänyt aloittaa jo paljon aiemmin.
Olen etsinyt tori.fi:stä meille pinnasängyn ja kasannut sen yhdessä mieheni kanssa.
Olen koonnut itselleni liian pitkän tehtävälistan asioista, jotka haluaisin tehdä ennen vauvan tuloa. Samalla olen yrittänyt luvata itselleni, etten stressaannu siitä, ettei lista lyhene riittävän nopeasti. Tämä on vielä minun omaa aikaani, ja jatkossa siitä tulee olemaan pula.
Silti en vieläkään ole täysin tajunnut, että laskettuun aikaan on vain kolme viikkoa, ja milloin tahansa meille voi saapua pieni tulokas, joka tällä hetkellä vain potkii tyytyväisenä kohdussani. Kaiken tämän valmistautumisen keskellä tuntuu siltä, että valmistautuminen on täysin mahdotonta.
tiistai 20. lokakuuta 2015
Äitiyslomaterveisiä
Katson otsikkoa epätodellisin fiiliksin.
Minä! Äitiyslomalla!
Tänään on raskausviikko 36+0. Laskettuun aikaan on tasan 4 viikkoa.
Äitiyslomasta on jo muutaman päivän kokemus.
Olen onnistunut pitämään itseni kiireisenä. Kiire on ollut positiivista ja täysin itse aiheutettua, mutta samalla tuo on aiheuttanut sen, etten ole joutunut tekemään ajatustyötä äitiyslomasta.
Minä olen ihan oikeasti äitiyslomalla. Vielä alkuvuodesta pelkäsin, etten koskaan pääsisi kokemaan raskautta, olemaan äitiyslomalla ja saamaan omaa lasta. Ja nyt olen yhtäkkiä niiden etuoikeutettujen äitiyslomalaisten joukossa. Tuo on aivan uskomatonta.
Minulla on oikea raskausmaha. Ja se kasvaa joka päivä. Se on mielestäni (vieläkin) ihan kaunis. Kunnolla pyöreä, edessä oleva raskausmaha. Takaapäin mahaa ei vieläkään juuri huomaa.
Raskaus ja kasvava maha aiheuttavat kaikenlaisia pieniä sivuoireita. Alaselkä on välillä kipeä. Jalkoihin tulee suonikohjuja. Vatsa reagoi kummallisesti eri ruoka-aineisiin ja menee helpommin sekaisin kuin ei-raskaana. Lonkkia vihloo etenkin yöllä. Öisin herään vessaan ja aina en saa uudestaan unta vaan päädyn valvomaan kello kolmesta aamuun asti.
Kaikki tuo on kuitenkin niin pientä. Kokonaisuudessaan olen voinut todella hyvin. Ja nyt kun olen raskaana, ei noilla pienillä sivuoireilla ole mitään väliä.
Minä! Äitiyslomalla!
Tänään on raskausviikko 36+0. Laskettuun aikaan on tasan 4 viikkoa.
Äitiyslomasta on jo muutaman päivän kokemus.
Olen onnistunut pitämään itseni kiireisenä. Kiire on ollut positiivista ja täysin itse aiheutettua, mutta samalla tuo on aiheuttanut sen, etten ole joutunut tekemään ajatustyötä äitiyslomasta.
Minä olen ihan oikeasti äitiyslomalla. Vielä alkuvuodesta pelkäsin, etten koskaan pääsisi kokemaan raskautta, olemaan äitiyslomalla ja saamaan omaa lasta. Ja nyt olen yhtäkkiä niiden etuoikeutettujen äitiyslomalaisten joukossa. Tuo on aivan uskomatonta.
Minulla on oikea raskausmaha. Ja se kasvaa joka päivä. Se on mielestäni (vieläkin) ihan kaunis. Kunnolla pyöreä, edessä oleva raskausmaha. Takaapäin mahaa ei vieläkään juuri huomaa.
Raskaus ja kasvava maha aiheuttavat kaikenlaisia pieniä sivuoireita. Alaselkä on välillä kipeä. Jalkoihin tulee suonikohjuja. Vatsa reagoi kummallisesti eri ruoka-aineisiin ja menee helpommin sekaisin kuin ei-raskaana. Lonkkia vihloo etenkin yöllä. Öisin herään vessaan ja aina en saa uudestaan unta vaan päädyn valvomaan kello kolmesta aamuun asti.
Kaikki tuo on kuitenkin niin pientä. Kokonaisuudessaan olen voinut todella hyvin. Ja nyt kun olen raskaana, ei noilla pienillä sivuoireilla ole mitään väliä.
sunnuntai 11. lokakuuta 2015
Synnytysuni
Pari yötä sitten näin ensimmäisen kerran unta vauvamme syntymästä.
Olen nähnyt synnytykseen liittyviä unia aiemminkin (uni 1 ja uni 2), mutta nuo aiemmat unet eivät ole kertoneet tästä vauvasta.
Oma unisynnytykseni sujui varsin näppärästi.
Seurasin vauvan liikehdintää kohdussani ja yhtäkkiä huomasin, kuinka vauvan nyrkin ääriviivat näkyivät vatsassani todella selvästi. Seuraavaksi huomasin vatsassa pään muodot, ja pienen korvan. Vauva oli ihon alla niin lähellä, että piirteet erottuivat selvästi.
Vauva nosti päänsä pystyyn, ja pää tuli ihon läpi pois vatsastani. Pian koko vauva oli tullut kohdusta maailmaan suoraan ihon läpi jättämättä ihoon mitään merkkejä tapahtuneesta.
Olin ihmeissäni.
Vauva oli tässä maailmassa ja tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Vauvamme osoittautui varsin fiksuksi tapaukseksi ja syntyessään hän osasi puhua.
Tutustuin vauvaani ja ihmettelin, eikö ollut vähän aikaista tulla pois kohdusta.
Vauva oli omasta mielestään ihan valmis.
Olin sitä mieltä, että luultavasti olisi vauvalle parempi, että hän menisi vielä joksikin aikaa takaisin kohtuun. Jäimme neuvottelemaan asiasta, enkä tiedä, mihin päädyimme, sillä uni loppui ja heräsin.
Ilmeisesti raskauden loppuvaiheessa on melko yleistä nähdä unta synnytyksestä. Nyt jään jännityksellä odottamaan, milloin tapaan vauvamme seuraavan kerran. Ja onko hän tuo sama unen vauva, vai joku ihan muu.
Olen nähnyt synnytykseen liittyviä unia aiemminkin (uni 1 ja uni 2), mutta nuo aiemmat unet eivät ole kertoneet tästä vauvasta.
Oma unisynnytykseni sujui varsin näppärästi.
Seurasin vauvan liikehdintää kohdussani ja yhtäkkiä huomasin, kuinka vauvan nyrkin ääriviivat näkyivät vatsassani todella selvästi. Seuraavaksi huomasin vatsassa pään muodot, ja pienen korvan. Vauva oli ihon alla niin lähellä, että piirteet erottuivat selvästi.
Vauva nosti päänsä pystyyn, ja pää tuli ihon läpi pois vatsastani. Pian koko vauva oli tullut kohdusta maailmaan suoraan ihon läpi jättämättä ihoon mitään merkkejä tapahtuneesta.
Olin ihmeissäni.
Vauva oli tässä maailmassa ja tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Vauvamme osoittautui varsin fiksuksi tapaukseksi ja syntyessään hän osasi puhua.
Tutustuin vauvaani ja ihmettelin, eikö ollut vähän aikaista tulla pois kohdusta.
Vauva oli omasta mielestään ihan valmis.
Olin sitä mieltä, että luultavasti olisi vauvalle parempi, että hän menisi vielä joksikin aikaa takaisin kohtuun. Jäimme neuvottelemaan asiasta, enkä tiedä, mihin päädyimme, sillä uni loppui ja heräsin.
Ilmeisesti raskauden loppuvaiheessa on melko yleistä nähdä unta synnytyksestä. Nyt jään jännityksellä odottamaan, milloin tapaan vauvamme seuraavan kerran. Ja onko hän tuo sama unen vauva, vai joku ihan muu.
torstai 17. syyskuuta 2015
Muuttunut elämäni
Uskomatonta, kuinka täydellisesti oma kokemus elämästä voi muuttua sen ansiosta, että tietää olevansa raskaana.
Mikään ei ole vielä muuttunut. Silti ihan kaikki on muuttunut.
Käyn edelleen töissä. Voin edelleen keskittyä itseeni ja omaan hyvinvointiini. Voin nukkua pitkään ja viettää vapaapäiväni haluamallani tavalla. Päällisin puolin kaikki on niin kuin ennenkin. Ainoa asia, mikä on muuttunut, on se, että kaikkialle kannan mukanani pientä aarretta. Ja tuon mukana kulkevan aarteen myötä kaikki on muuttunut.
Ensimmäinen muuttunut asia on oma kokemus elämästä. Tällä elämällä on merkitys! Tällä elämällä on ihan oikea tarkoitus.
Muistan elävästi tunteet, joita tunsin viime vuonna. Millään ei ole mitään väliä. Ei millään.
Koimme tuon saman tunteen yhdessä mieheni kanssa. Lapselliset ystävämme ihmettelivät kommenttiamme. Eivät luultavasti käsittäneet, että olimme tosissamme. Asialle voitiin nauraa yhdessä, vaikka todellisuudessa me olimme haudanvakavia. Millään ei ollut mitään väliä.
Nyt tilanne on toinen. Elämällä on tarkoitus. Minun kehollani on tehtävä. Minulla on tehtävä. Minun kehoni auttaa pienokaista tulemaan valmiiksi tähän maailmaan. Ja vaikka kehoni ei ole täydellinen, on se pienelle silti paras ja turvallisin paikka koko maailmassa tällä hetkellä.
Ja minulla ja miehelläni, ja meidän parisuhteellamme on tehtävä. Meistä tulee äiti ja isä. Meidän pitää oppia uudet jutut niin, että kommunikaatiomme toimisi entistä paremmin, kun olemme molemmat väsyneitä ja pieni vauva tuo haasteita arkipäiviin.
Toinen muuttunut asia on ystävyyssuhteet lapsellisiin ystäviimme.
Siitä lähtien, kun lapselliset ystävämme ja tuttavamme saivat tietää tulevasta vauvasta, olemme saaneet osaksemme hurjan määrän huomiota ja innostusta eri ihmisiltä. Olemme saaneet lahjoituksena vauvatavaroita. Olemme saaneet läjäpäin vinkkejä tulevaan vauva-aikaan liittyen. Yhtäkkiä meidät on otettu osaksi joukkoa. Yhtäkkiä emme ole enää vain kaksi itsenäistä ja itsekästä ihmistä, vaan me olemme perhe, joille tulee vauva. Ihan samalla tavalla kuin ne muutkin perheet.
Kummallista on, että tuo kokemus tuntuu ulottuvan koko yhteiskuntaan.
Vieraat ihmiset, joilta olen ostanut käytettynä vauvatavaraa, kyselevät kuinka olen voinut ja toivottavat lämpimästi onnea. Ihmiset kaupungilla tuntuvat suhtautuvan eri tavalla. Työkaverit kohtelevat suojelevasti - onhan kaikki nyt varmasti hyvin ja enhän tee liikaa töitä.
Aiemmin tunsin olevani vahvasti ulkopuolinen. Ulkopuolinen elämästä, ulkopuolinen yhteiskunnasta. Oli ne kaikki lapselliset, ja sitten me.
Karua on, että nyt raskaana tunnen, kuinka ovet tuntuvat avautuvan. Meidät otetaan avosylin vastaan paikkoihin, joihin ennen ei ollut pääsyä.
Isken näillä tuntemuksillani puukkoa entisen itseni sydämeen. Luulen, että kaikki raskaana olevat eivät varmastikaan koe näin. Luultavasti kyse on omista muureistani, joita olen vuosia rakentanut, ja jotka nyt ovat alkaneet sortua ympäriltäni.
Avaan ehkä itse omia porttejani, ja luulen muiden avaavan niitä minulle. Niin tai näin, ainakin nyt on hyvä olla.
***
[Tilannetietoja: Tällä hetkellä meneillään on raskausviikko 31+2. Laskettuun aikaan on kaksi kuukautta ja kaikki on oikein hyvin.]
Mikään ei ole vielä muuttunut. Silti ihan kaikki on muuttunut.
Käyn edelleen töissä. Voin edelleen keskittyä itseeni ja omaan hyvinvointiini. Voin nukkua pitkään ja viettää vapaapäiväni haluamallani tavalla. Päällisin puolin kaikki on niin kuin ennenkin. Ainoa asia, mikä on muuttunut, on se, että kaikkialle kannan mukanani pientä aarretta. Ja tuon mukana kulkevan aarteen myötä kaikki on muuttunut.
Ensimmäinen muuttunut asia on oma kokemus elämästä. Tällä elämällä on merkitys! Tällä elämällä on ihan oikea tarkoitus.
Muistan elävästi tunteet, joita tunsin viime vuonna. Millään ei ole mitään väliä. Ei millään.
Koimme tuon saman tunteen yhdessä mieheni kanssa. Lapselliset ystävämme ihmettelivät kommenttiamme. Eivät luultavasti käsittäneet, että olimme tosissamme. Asialle voitiin nauraa yhdessä, vaikka todellisuudessa me olimme haudanvakavia. Millään ei ollut mitään väliä.
Nyt tilanne on toinen. Elämällä on tarkoitus. Minun kehollani on tehtävä. Minulla on tehtävä. Minun kehoni auttaa pienokaista tulemaan valmiiksi tähän maailmaan. Ja vaikka kehoni ei ole täydellinen, on se pienelle silti paras ja turvallisin paikka koko maailmassa tällä hetkellä.
Ja minulla ja miehelläni, ja meidän parisuhteellamme on tehtävä. Meistä tulee äiti ja isä. Meidän pitää oppia uudet jutut niin, että kommunikaatiomme toimisi entistä paremmin, kun olemme molemmat väsyneitä ja pieni vauva tuo haasteita arkipäiviin.
Toinen muuttunut asia on ystävyyssuhteet lapsellisiin ystäviimme.
Siitä lähtien, kun lapselliset ystävämme ja tuttavamme saivat tietää tulevasta vauvasta, olemme saaneet osaksemme hurjan määrän huomiota ja innostusta eri ihmisiltä. Olemme saaneet lahjoituksena vauvatavaroita. Olemme saaneet läjäpäin vinkkejä tulevaan vauva-aikaan liittyen. Yhtäkkiä meidät on otettu osaksi joukkoa. Yhtäkkiä emme ole enää vain kaksi itsenäistä ja itsekästä ihmistä, vaan me olemme perhe, joille tulee vauva. Ihan samalla tavalla kuin ne muutkin perheet.
Kummallista on, että tuo kokemus tuntuu ulottuvan koko yhteiskuntaan.
Vieraat ihmiset, joilta olen ostanut käytettynä vauvatavaraa, kyselevät kuinka olen voinut ja toivottavat lämpimästi onnea. Ihmiset kaupungilla tuntuvat suhtautuvan eri tavalla. Työkaverit kohtelevat suojelevasti - onhan kaikki nyt varmasti hyvin ja enhän tee liikaa töitä.
Aiemmin tunsin olevani vahvasti ulkopuolinen. Ulkopuolinen elämästä, ulkopuolinen yhteiskunnasta. Oli ne kaikki lapselliset, ja sitten me.
Karua on, että nyt raskaana tunnen, kuinka ovet tuntuvat avautuvan. Meidät otetaan avosylin vastaan paikkoihin, joihin ennen ei ollut pääsyä.
Isken näillä tuntemuksillani puukkoa entisen itseni sydämeen. Luulen, että kaikki raskaana olevat eivät varmastikaan koe näin. Luultavasti kyse on omista muureistani, joita olen vuosia rakentanut, ja jotka nyt ovat alkaneet sortua ympäriltäni.
Avaan ehkä itse omia porttejani, ja luulen muiden avaavan niitä minulle. Niin tai näin, ainakin nyt on hyvä olla.
***
[Tilannetietoja: Tällä hetkellä meneillään on raskausviikko 31+2. Laskettuun aikaan on kaksi kuukautta ja kaikki on oikein hyvin.]
maanantai 31. elokuuta 2015
Raskausviikko 28+6
Hups.
En kai muuta voi sanoa. Yhtäkkiä edellisestä kirjoituksestani on kulunut puolitoista kuukautta ja asioita on tapahtunut läjäpäin. Hups. On ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta joka päivä se on jäänyt.
Itselläni kirjoittamisen tarve liittyy usein sisäiseen pahaan oloon ja tuskaan, jota on pakko päästä purkamaan. Ja nyt, kun olen raskaana, ja pikkuinen potkii mahassa, ei ole tuota kirjoittamisen tarpeen alulle panevaa voimaa, tuota tuskaa.
Kaikki on siis oikein hyvin. Laskettuun aikaan on alle kolme kuukautta. Äitiyslomaan on puolitoista kuukautta.
Aika on mennyt hurjan nopeasti.
Kesä menee aina nopeasti ja niin tälläkin kertaa. Vaivihkaa ja ihan yllättäen olemme alkaneet valmistautua vauvan tuloon.
Rattaat on ostettu. Auto on vaihdettu sellaiseen, johon mahtuu koko perhe. Olemme ostaneet uutena kolme vaatetta. Mikä mieletön fiilis tulikaan kolmen pienen vaatteen hankinnasta! Meille tulee oikeasti vauva!
Tori.fi on tullut tutuksi ja olemme hankkineet kaikenlaista tavaraa käytettynä netin kautta ja saaneet lahjoituksia ystäviltämme.
Ja me kun kuvittelimme, että olisimme vielä kuukausi ennen laskettua aikaa ilman vauvatavaroita. Niin väärässä olimmekaan!
Kotona on tyhjennetty kaappeja ja myyty turhia tavaroita, jotta pienelle olisi paremmin tilaa.
Mahastani on tullut ihan selvä raskausmaha. Alkuvaiheen turvotus on hävinnyt, ja maha on kunnollinen vauvamaha, mutta ei järisyttävän suuri. Neuvolan täti kommentoi mahaani pieneksi. Työkaveri, miespuolinen henkilö, kommentoi, että näytän kauniilta mahani kanssa. Ensi kertaa tapaamani vauvatavaran myyjä kommentoi, että näytän hyvältä. Raskausmahani on jopa omasta mielestäni ihan söpö.
Kadulla mahaani tuijotetaan. Enimmäkseen hymyillen, mutta välillä myös vakavana. Kiukkuisena? Kateellisena? Katkerana? Ymmärrän jokaista omituista tuijottajaa. Ennen omaa raskauttani olin itsekin valmis toivottamaan jokaisen raskausmahaisen maanrakoon. Silti nyt raskausmahaisena olen halunnut nauttia mahastani. Olen pitänyt vartalonmyötäisiä paitoja niin, että tilanne ei jää kenellekään epäselväksi. Tätä on odotettu viisi vuotta - minäkin haluan itsekkäästi osani nautinnosta!
Raskaus on aiheuttanut selkäkipuja ja lonkissa kummallisia kolotuksia, joihin en ole tottunut. Olen kokeillut fysioterapeuttia, kiropraktikkoa, joogaa, kuntosalia, kävelyä, tukivyötä ja sähköpöytää. Kaikki nuo auttavat, mutta selkä kipuilee silti hieman - ainakin silloin kun jätän huolehtimatta selästäni.
Öisin nukun huonommin, sillä selällään nukkuminen ei ole suositeltavaa. Silti olen todella iloinen ja onnellinen ollessani raskaana. Kaikki on nyt todella hyvin.
En kai muuta voi sanoa. Yhtäkkiä edellisestä kirjoituksestani on kulunut puolitoista kuukautta ja asioita on tapahtunut läjäpäin. Hups. On ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta joka päivä se on jäänyt.
Itselläni kirjoittamisen tarve liittyy usein sisäiseen pahaan oloon ja tuskaan, jota on pakko päästä purkamaan. Ja nyt, kun olen raskaana, ja pikkuinen potkii mahassa, ei ole tuota kirjoittamisen tarpeen alulle panevaa voimaa, tuota tuskaa.
Kaikki on siis oikein hyvin. Laskettuun aikaan on alle kolme kuukautta. Äitiyslomaan on puolitoista kuukautta.
Aika on mennyt hurjan nopeasti.
Kesä menee aina nopeasti ja niin tälläkin kertaa. Vaivihkaa ja ihan yllättäen olemme alkaneet valmistautua vauvan tuloon.
Rattaat on ostettu. Auto on vaihdettu sellaiseen, johon mahtuu koko perhe. Olemme ostaneet uutena kolme vaatetta. Mikä mieletön fiilis tulikaan kolmen pienen vaatteen hankinnasta! Meille tulee oikeasti vauva!
Tori.fi on tullut tutuksi ja olemme hankkineet kaikenlaista tavaraa käytettynä netin kautta ja saaneet lahjoituksia ystäviltämme.
Ja me kun kuvittelimme, että olisimme vielä kuukausi ennen laskettua aikaa ilman vauvatavaroita. Niin väärässä olimmekaan!
Kotona on tyhjennetty kaappeja ja myyty turhia tavaroita, jotta pienelle olisi paremmin tilaa.
Mahastani on tullut ihan selvä raskausmaha. Alkuvaiheen turvotus on hävinnyt, ja maha on kunnollinen vauvamaha, mutta ei järisyttävän suuri. Neuvolan täti kommentoi mahaani pieneksi. Työkaveri, miespuolinen henkilö, kommentoi, että näytän kauniilta mahani kanssa. Ensi kertaa tapaamani vauvatavaran myyjä kommentoi, että näytän hyvältä. Raskausmahani on jopa omasta mielestäni ihan söpö.
Kadulla mahaani tuijotetaan. Enimmäkseen hymyillen, mutta välillä myös vakavana. Kiukkuisena? Kateellisena? Katkerana? Ymmärrän jokaista omituista tuijottajaa. Ennen omaa raskauttani olin itsekin valmis toivottamaan jokaisen raskausmahaisen maanrakoon. Silti nyt raskausmahaisena olen halunnut nauttia mahastani. Olen pitänyt vartalonmyötäisiä paitoja niin, että tilanne ei jää kenellekään epäselväksi. Tätä on odotettu viisi vuotta - minäkin haluan itsekkäästi osani nautinnosta!
Raskaus on aiheuttanut selkäkipuja ja lonkissa kummallisia kolotuksia, joihin en ole tottunut. Olen kokeillut fysioterapeuttia, kiropraktikkoa, joogaa, kuntosalia, kävelyä, tukivyötä ja sähköpöytää. Kaikki nuo auttavat, mutta selkä kipuilee silti hieman - ainakin silloin kun jätän huolehtimatta selästäni.
Öisin nukun huonommin, sillä selällään nukkuminen ei ole suositeltavaa. Silti olen todella iloinen ja onnellinen ollessani raskaana. Kaikki on nyt todella hyvin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)