Ympyrä on sulkeutunut. Jollain henkisellä tasolla blogi on tullut päätökseensä. Meillä ollaan enemmän kuin yhdeksän kuukautta. Sekä vauva että äiti.
Blogi syntyi huhtikuussa 2014 suurimman tuskan keskelle. Lapsettomuushoidot. Keskenmeno. Kaikkien muiden jatkuvat raskaudet, vauvat ja lasten kuvat Facebookissa. Tuska oli viiltävä ja lapsettomuus mielessä päivällä ja yöllä. Ulkopuolisuuden tunne oli valtava.
Blogin syntymähetkiä miettiessä tajuaa, kuinka paljon elämä on mullistunut verrattain lyhyessä ajassa, reilussa kahdessa vuodessa. Merkityksettömyys on muuttunut maailman suurimmaksi merkitykseksi.
Mitä meille kuuluu nyt? Elämä on kiireistä lapsiperhe-elämää. Aamuyön imetyksiä. Vieressä nukkumista. Sottaisia aamupaloja pienen sormiruokaillessa. Päiväunia. Vauvajumppaa. Konttaamista. Kävelyharjoituksia. Vauvauintia. Vaipanvaihtoa pienen kiemurrellessa pois paikalta. Kotitöitä pienen roikkuessa lahkeessa. Rataskävelyitä auringossa ja vesisateessa. Päiväunia rattaissa, turvakaukalossa, kotona pinnasängyssä. Välillä itkuja pienen kopsahtaessa lattiaan kesken seisomisharjoituksen. Pienen höpötystä omalla kielellään.
Elämä on raiteillaan.
Iso yllätys on ollut, kuinka helppoa lapsen kanssa kuitenkin on. Kaikessa hankaluudessaan lapsen kanssa eläminen on kevyttä ja iloista. Liian lyhyet yöunet tai sotkuinen koti ei haittaa. Me olemme oikea perhe.
Omista haaveista on tullut pieniä. Haaveilen kunnon yöunista. Siivotusta kodista. Pienestä hetkestä aivan yksin. Ajasta lukea kirjaa ihan rauhassa. Hiljaisesta kahvihetkestä tyylikkäästi sisustetussa kahvilassa, jossa ei ole lasten leikkipistettä.
Samalla haaveilen jo toisesta lapsesta. Ja toivon hiljaa mielessäni, että siitä ei tule yhtä raskas prosessi kuin ensimmäisen lapsen saaminen oli.
Mutta nyt on kaikki hyvin. Tyttö on maailman ihanin, ja aurinko paistaa. Ja me olemme oikea perhe. Olemme olleet sitä jo enemmän kuin yhdeksän kuukautta ;)
keskiviikko 7. syyskuuta 2016
tiistai 12. huhtikuuta 2016
Lapsettomuuden kummittelua
"Me hankitaan varmaankin kaksi lasta."
Lapsettomuuden kummitus pomppasi esiin mieleni syövereistä kahvitellessani kahden uuden mammaystävän kanssa. Toisen ystävän kommentin jälkeen ajatukseni lähtivät harhateille.
Ei noin voi sanoa!
Kuka kumma sanoo nykypäivänä noin? Miten ihmeessä lapsia hankitaan? Ei me vaan hankittu. Työtä tehtiin vuosia, että päästiin tähän onnelliseen tilanteeseen. Miten lapsien saaminen voi olla jollekin noin itsestäänselvää?
Ystävät jatkavat keskustelua. Itse jään jumiin omiin ajatuksiini. Toiset pohtivat, mikä olisi sopiva ikäero lapsukaisille (ei yli kolmea vuotta) ja mihin vuodenaikaan seuraava kannattaisi laittaa aluille (loppukesästä, että voisi ensin juoda skumppaa koko kesän ajan).
Olemme kaikki yhden lapsen äitejä, ja olen itsekin yllättynyt, kuinka ulkopuoliseksi itseni yhtäkkiä koen ja kuinka toisten sanat satuttavat.
Loppupäivän kadehdin salaa monilapsisia perheitä.
Meillä on maailman ihanin vauva, joka täyttää pian viisi kuukautta. Olen superonnekas, että olen saanut hänet. Että olen saanut olla raskaana, synnyttää ja imettää. Ja nyt yhtäkkiä valtava pelko pomppasi esiin.
Haluaisin, että jonain päivänä meidän pienellä vauvalla olisi sisko tai veli.
Toiset tekevät sisaruksia esikoiselleen. Aikatauluttavat ja suunnittelevat parhaan ajankohdan. Meille ei ole mitenkään itsestäänselvää, että sisaruksia saadaan. Yhden saaminen oli vuosien taistelun tulos. Huomaan kadehtivani toisten huolettomuutta ja varmuutta toisen lapsen saamisen suhteen.
Ja silti. Samalla muistan, kuinka aiemmin pidin sekundääristä lapsettomuutta todella pienenä pulmana verrattuna siihen "oikeaan" lapsettomuuteen. Samaa mieltä olen edelleen. Primääri lapsettomuus sattuu syvälle. Toivon silti, että kävisi valtava tuuri ja tuo sekundäärinen lapsettomuus jäisi itseltäni kokonaan kokematta.
Lapsettomuuden kummitus pomppasi esiin mieleni syövereistä kahvitellessani kahden uuden mammaystävän kanssa. Toisen ystävän kommentin jälkeen ajatukseni lähtivät harhateille.
Ei noin voi sanoa!
Kuka kumma sanoo nykypäivänä noin? Miten ihmeessä lapsia hankitaan? Ei me vaan hankittu. Työtä tehtiin vuosia, että päästiin tähän onnelliseen tilanteeseen. Miten lapsien saaminen voi olla jollekin noin itsestäänselvää?
Ystävät jatkavat keskustelua. Itse jään jumiin omiin ajatuksiini. Toiset pohtivat, mikä olisi sopiva ikäero lapsukaisille (ei yli kolmea vuotta) ja mihin vuodenaikaan seuraava kannattaisi laittaa aluille (loppukesästä, että voisi ensin juoda skumppaa koko kesän ajan).
Olemme kaikki yhden lapsen äitejä, ja olen itsekin yllättynyt, kuinka ulkopuoliseksi itseni yhtäkkiä koen ja kuinka toisten sanat satuttavat.
Loppupäivän kadehdin salaa monilapsisia perheitä.
Meillä on maailman ihanin vauva, joka täyttää pian viisi kuukautta. Olen superonnekas, että olen saanut hänet. Että olen saanut olla raskaana, synnyttää ja imettää. Ja nyt yhtäkkiä valtava pelko pomppasi esiin.
Haluaisin, että jonain päivänä meidän pienellä vauvalla olisi sisko tai veli.
Toiset tekevät sisaruksia esikoiselleen. Aikatauluttavat ja suunnittelevat parhaan ajankohdan. Meille ei ole mitenkään itsestäänselvää, että sisaruksia saadaan. Yhden saaminen oli vuosien taistelun tulos. Huomaan kadehtivani toisten huolettomuutta ja varmuutta toisen lapsen saamisen suhteen.
Ja silti. Samalla muistan, kuinka aiemmin pidin sekundääristä lapsettomuutta todella pienenä pulmana verrattuna siihen "oikeaan" lapsettomuuteen. Samaa mieltä olen edelleen. Primääri lapsettomuus sattuu syvälle. Toivon silti, että kävisi valtava tuuri ja tuo sekundäärinen lapsettomuus jäisi itseltäni kokonaan kokematta.
***
Onko täällä enää ketään? Millaisia mietteitä teille tulee?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)