Meidän pikkuisemme täyttää kohta kolme viikkoa.
Aika on mennyt nopeasti.
Päivät täyttyvät imettämisestä, vaipanvaihdosta ja itkevän vauvan rauhoittelusta. Kun on hetki aikaa, täytyy laittaa ruokaa, syödä itse, siivota kodin sotkuja ja käydä vessassa. Suihkussakäynti on oma luksushetki; lämmn vesi tuntuu hyvältä eikä suihkussa satu rintoihin tai alapäähän.
Päivät täyttävä pikkuinen tyttömme on hurjan ihana. Nukkuvaa vauvaa voisi katsella ikuisuuksia. Ja hereillä olevan pienen vauvan tummat silmät ovat täynnä viisautta, joka aikuisilta puuttuu. Silmissä näkyy avoimuus elämälle ja kyky elää tässä hetkessä. Ja samalla niissä loistaa vastaus jokaiseen kysymykseen.
Olen ehkä äitiyden hormonihuuruissa, mutta pieni on joka tapauksessa ihmeellinen.
En voi käsittää, että tuo täydellinen olento tuli minun sisältäni. On todella vaikea uskoa, että tuo pieni tyttö on kasvanut minun sisälläni kuukausien ajan siihen asti, että päätti tulla ulos. Miten minun sisälläni on voinut kasvaa jotain noin valmiiksi?
Vielä vaikeampi on uskoa, että tyttö on vuosien tuskan tulos. Lapsettomuushoidot toisensa jälkeen. Piikitykset, munasolujen keräykset, alkionsiirrot, piinapäivät.
Lapsettomuushoidoissa ei ole mitään luonnollista. Jokaista pistettävää piikkiä on helppo vihata.
Muistan ensimmäiset pistoshoidot, kun istuin kotona, itkin, ja pistin itseäni. Oman kehon sekoittaminen ulkopuolisilla hormoneilla tuntui väärältä, vaikka tavoite oli selvä. Itkin, nielin kyyneleeni ja pistin. Noiden pistosten jälkeen pistin itseäni vielä kymmeniä kertoja. Pistämistä en enää itkenyt, mutta itkin jokaista epäonnistumista ja jokaista kuulemaani vauvauutista.
Nyt meillä on oma tyttö, jota kukaan ei tule hakemaan pois meiltä. Tyttö on niin luonnollinen ja niin omanlaisensa, että on lähes mahdotonta kuvitella, että tyttö liittyy mitenkään lapsettomuushoitoihin, joilla hän on saanut alkunsa.
Miten kummassa pienestä alkiosta on voinut tulla kokonainen vauva?
Ihmeteltävää riittää.
Miten ihmeessä minä pystyin synnyttämään meidän tyttömme, kokonaisen vauvan? Miten kummassa vauva mahtui ulos sisältäni? Miten voin olla niin onnekas, että kokemieni lapsettomuushoitojen jälkeen saan kokea ihan oikean synnytyksen? Miten voin olla niin onnekas, että kokemieni lapsettomuushoitojen jälkeen onnistun imettämään vauvaamme?
Tällä hetkellä olemme samanlainen vauvaperhe kuin muutkin vauvaperheet. Oli vauva saanut alkunsa ensiyrityksellä tai vuosien hoitojen jälkeen. Nyt olemme samassa tilanteessa. Se tuntuu omituiselta, mutta todella hienolta.
Olen hurjan kiitollinen. Olen kokenut raskauden, synnytyksen, imetyksen ja vauvan ensihetket. En voi olla varma, saanko kokea mitään näistä toista kertaa, mutta olen hurjan iloinen, että olen saanut kokea tuon kaiken ainakin tämän yhden kerran.
torstai 10. joulukuuta 2015
keskiviikko 2. joulukuuta 2015
Vauva!
Siinä kesti enemmän kuin yhdeksän kuukautta. Itse asiassa siinä kesti enemmän kuin viisi vuotta.
Mutta nyt toiveemme on toteutunut. Meillä on vihdoinkin vauva! Maailman ihanin ja suloisin vauva.
Vauvapostaukseni on odottanut kirjoittamistaan jo hetken aikaa. Oikean hetken löytäminen on ollut haastavaa.
Sairaalassa ollessa olin niin kipeä rankan synnytyksen päätteeksi, ettei kirjoittaminen tuntunut kivalta. Ja kotona taas. No, elämä on muuttunut vauvaperhe-elämäksi, jossa saa välillä miettiä, missä välissä ehtisi syömään tai käymään suihkussa.
Viimeksi kirjoitin, että pelkään lääkäreiden käynnistävän synnytyksen lääkkeellisesti ilman kunnollista syytä. Lopulta lääkkeelliselle käynnistykselle ei ollut tarvetta. Pieni tyttömme päätti syntyä ihan itse ennen käynnistykselle sovittua ajankohtaa.
Synnytys oli rankka eikä sujunut ihan niin helposti kuin unissani (uni 1, uni 2 ja uni 3). Pääasia kuitenkin on, että sekä minä että vauva olimme molemmat kunnossa synnytyksen jälkeen.
Pieni on ihana. Arjen opettelu kotona on toki haastavaa, ja tyttö osaa olla vaativa jo nyt. Silti on uskomattoman ihmeellistä, että tuo pieni suloinen vauva on ollut minun sisälläni. Kasvanut siellä monta kuukautta ja nyt hän on täällä meidän kanssamme. Ihan oikea vauva. Vauva, jota kukaan ei vie meiltä pois.
Toivoisin, että ehtisin kirjoittaa kaikista ajatuksista, joita nyt on tullut. Synnytyksestä, vauvasta, lapsettomuudesta, lapsettomuushoidoista, tähänastisista arkikokemuksista vauvan kanssa...
Katsotaan, miten minulle käy. Jos vauva-arki vie mennessään, tulee kirjoittaminen olemaan jatkossakin haastavaa. Näistä päivistä haluaisin kuitenkin itselleni muistoksi ensihetkien ajatuksia, joten noiden ajatuksien tallentaminen tänne blogiin olisi luonnollinen jatke kaikelle tähän mennessä tapahtuneelle.
Mutta nyt toiveemme on toteutunut. Meillä on vihdoinkin vauva! Maailman ihanin ja suloisin vauva.
Vauvapostaukseni on odottanut kirjoittamistaan jo hetken aikaa. Oikean hetken löytäminen on ollut haastavaa.
Sairaalassa ollessa olin niin kipeä rankan synnytyksen päätteeksi, ettei kirjoittaminen tuntunut kivalta. Ja kotona taas. No, elämä on muuttunut vauvaperhe-elämäksi, jossa saa välillä miettiä, missä välissä ehtisi syömään tai käymään suihkussa.
Viimeksi kirjoitin, että pelkään lääkäreiden käynnistävän synnytyksen lääkkeellisesti ilman kunnollista syytä. Lopulta lääkkeelliselle käynnistykselle ei ollut tarvetta. Pieni tyttömme päätti syntyä ihan itse ennen käynnistykselle sovittua ajankohtaa.
Synnytys oli rankka eikä sujunut ihan niin helposti kuin unissani (uni 1, uni 2 ja uni 3). Pääasia kuitenkin on, että sekä minä että vauva olimme molemmat kunnossa synnytyksen jälkeen.
Pieni on ihana. Arjen opettelu kotona on toki haastavaa, ja tyttö osaa olla vaativa jo nyt. Silti on uskomattoman ihmeellistä, että tuo pieni suloinen vauva on ollut minun sisälläni. Kasvanut siellä monta kuukautta ja nyt hän on täällä meidän kanssamme. Ihan oikea vauva. Vauva, jota kukaan ei vie meiltä pois.
Toivoisin, että ehtisin kirjoittaa kaikista ajatuksista, joita nyt on tullut. Synnytyksestä, vauvasta, lapsettomuudesta, lapsettomuushoidoista, tähänastisista arkikokemuksista vauvan kanssa...
Katsotaan, miten minulle käy. Jos vauva-arki vie mennessään, tulee kirjoittaminen olemaan jatkossakin haastavaa. Näistä päivistä haluaisin kuitenkin itselleni muistoksi ensihetkien ajatuksia, joten noiden ajatuksien tallentaminen tänne blogiin olisi luonnollinen jatke kaikelle tähän mennessä tapahtuneelle.
tiistai 17. marraskuuta 2015
Laskettu aika
Tänään on meidän vauvamme laskettu aika.
Tätä päivää on odotettu yli viisi vuotta ja nyt se on vihdoin tässä.
Odotan jo malttamattomana pienen tyttömme tapaamista.
Viimeisen viikon aikana supistukset ovat välillä olleet rajuja. Vatsani ei tykkää supistuksista ja on ollut viikon enemmän tai vähemmän sekaisin. Eilen supistusten tullessa olisin halunnut oksentaa. Synnytys ei siltikään ole käynnistynyt ja enimmän osan ajasta olen voinut hyvin.
Tänään meillä oli käynti äitiyspoliklinikalla kohonneiden verenpaineideni takia. Viime päivien mittauksissa yläpaineeni on vaihdellut 120-155 välillä ja alapaine 80-100 välillä. Verenpainemittauksilla seurataan mahdollista raskausmyrkytystä, vaikka muita tuohon viittaavia oireita ei olekaan ollut.
Tämän päivän äitiyspoliklinikkakäynti aiheutti sen, että lääkäri haluaisi kovasti käynnistää synnytyksen.
Itse olin haaveillut mahdollisimman luonnollisesta synnytyksestä. Kävimme aiemmin yksityisessä synnytysvalmennuksessa, jossa kerrottiin luonnollisesta kivunlievityksestä ja kerrottiin eri lääkkeiden hyvistä ja huonoista puolista. Olin haaveillut tilanteesta, jossa kehon omat hormonit pystyisivät auttamaan kivunlievityksessä.
Lääkärin innokkuuden vuoksi meillä on nyt varattuna jo aika synnytysosastolle, ja papereissa lukee mahdollinen cytotec-käynnistys. Cytotechän on itselleni tuttu jo ennestään - viimeksi sitä vaan käytettiin aika erilaisessa tarkoituksessa. Cytotecistä synnytyksen käynnistämisessä kerrotaan mm. Bebesinfon sivuilla. Mistään kivasta luomulääkkeestä ei tosiaan ole kyse ja toivoisin niin kovasti, että synnytys pääsisi alkamaan luonnollisesti.
Jäämme nyt seuraamaan verenpaineitani, mittailemaan valkuaista virtsassa ja odottamaan perjantain visiittiä synnytysosastolle. Toivottavasti selviän ilman lääkkeellistä käynnistystä.
Tätä päivää on odotettu yli viisi vuotta ja nyt se on vihdoin tässä.
Odotan jo malttamattomana pienen tyttömme tapaamista.
Viimeisen viikon aikana supistukset ovat välillä olleet rajuja. Vatsani ei tykkää supistuksista ja on ollut viikon enemmän tai vähemmän sekaisin. Eilen supistusten tullessa olisin halunnut oksentaa. Synnytys ei siltikään ole käynnistynyt ja enimmän osan ajasta olen voinut hyvin.
Tänään meillä oli käynti äitiyspoliklinikalla kohonneiden verenpaineideni takia. Viime päivien mittauksissa yläpaineeni on vaihdellut 120-155 välillä ja alapaine 80-100 välillä. Verenpainemittauksilla seurataan mahdollista raskausmyrkytystä, vaikka muita tuohon viittaavia oireita ei olekaan ollut.
Tämän päivän äitiyspoliklinikkakäynti aiheutti sen, että lääkäri haluaisi kovasti käynnistää synnytyksen.
Itse olin haaveillut mahdollisimman luonnollisesta synnytyksestä. Kävimme aiemmin yksityisessä synnytysvalmennuksessa, jossa kerrottiin luonnollisesta kivunlievityksestä ja kerrottiin eri lääkkeiden hyvistä ja huonoista puolista. Olin haaveillut tilanteesta, jossa kehon omat hormonit pystyisivät auttamaan kivunlievityksessä.
Lääkärin innokkuuden vuoksi meillä on nyt varattuna jo aika synnytysosastolle, ja papereissa lukee mahdollinen cytotec-käynnistys. Cytotechän on itselleni tuttu jo ennestään - viimeksi sitä vaan käytettiin aika erilaisessa tarkoituksessa. Cytotecistä synnytyksen käynnistämisessä kerrotaan mm. Bebesinfon sivuilla. Mistään kivasta luomulääkkeestä ei tosiaan ole kyse ja toivoisin niin kovasti, että synnytys pääsisi alkamaan luonnollisesti.
Jäämme nyt seuraamaan verenpaineitani, mittailemaan valkuaista virtsassa ja odottamaan perjantain visiittiä synnytysosastolle. Toivottavasti selviän ilman lääkkeellistä käynnistystä.
keskiviikko 11. marraskuuta 2015
Mistä tunnistaa ne oikeat supistukset?
Heippa.
Tänään eletään raskaudessa päivää 39+1. Laskettuun aikaan on aikaa alle viikko! Pikkuinen voi saapua paikalle koska tahansa. Ja luultavasti tuo pikkuinen on huomattavasti valmiimpi tähän maailmaan kuin itse olen synnytykseen.
Kummallista, kuinka nopeasti aika lopulta kuluukaan.
Kaikki on sujunut tähän asti oikein hyvin. Raskausaika on lopulta ollut käsittämättömän helppo huomioiden sen, kuinka tuskaisia ne vuodet ovat olleet, kun olen yrittänyt tulla raskaaksi.
Vasta viimeisen viikon aikana olotila on muuttunut vaikeammaksi, sillä supistuksista on tullut kipeitä. Tähän asti supistukset ovat olleet vain hassuja mahan kovettumisia, joista on lähinnä ollut hupia itselle ja muille.
Nyt sen sijaan supistukset ovat kipeitä ja välillä ilmenevät jatkuvana jomotuksena, josta ei aina voi päätellä, mistä yksi supistus alkaa ja mihin toinen päättyy.
Ja silloin, kun supistuksia tulee, pohtii väistämättä, mistä tunnistaa ne supistukset, kun on tosi kyseessä? Vakineuvo tähän on "kyllä sen sitten tietää". Mutta ei sitä ilmeisesti aina tiedä, sillä netin perusteella kaikki muutkaan eivät ole aina tienneet miltä ne oikeat supistukset tuntuvat.
Itse vertaan supistuksia keskenmenoni supistuksiin. Vielä ei olla oltu lähelläkään sitä täysin sietämätöntä kipua, jota silloin tunsin.
Jotta tietäisi, milloin on tosi kyseessä, supistusten tiheyttä pitäisi kellottaa.
Mutta miten kellottaa jatkuvaa jomotusta? Tai kuinka muistaa kellottaminen silloin, kun supistus sattuu niin, että voi keskittyä vain kipuun? Tai kuinka muistaa kellottaminen silloin, kun supistus sattuu vain vähän? Eihän sellainen supistus voi olla sellainen oikea supistus.
Neuvolan kommenteista ei ole toistaiseksi ollut apua. Neuvolan mukaan vauva voi syntyä tänään, tai kolmen viikon päästä.
Supistuksista ei ilmeisesti voi päätellä mitään, kun ne kuitenkin loppuvat välillä kokonaan (kestettyään ensin tunteja).
Sairaalaan pitäisi lähteä siinä vaiheessa, kun supistukset ovat säännöllisiä, kipeitä, tulevat alle 10 minuutin välein, eivätkä lopu.
Paras neuvo on mielestäni kuitenkin ollut se, että sairaalaan voi lähteä siinä vaiheessa, kun ei ole enää väliä mitä on päällä, tai miten hiukset ovat.
Seuraavat päivät kuluvat siis tuota hetkeä odotellessa.
Tänään eletään raskaudessa päivää 39+1. Laskettuun aikaan on aikaa alle viikko! Pikkuinen voi saapua paikalle koska tahansa. Ja luultavasti tuo pikkuinen on huomattavasti valmiimpi tähän maailmaan kuin itse olen synnytykseen.
Kummallista, kuinka nopeasti aika lopulta kuluukaan.
Kaikki on sujunut tähän asti oikein hyvin. Raskausaika on lopulta ollut käsittämättömän helppo huomioiden sen, kuinka tuskaisia ne vuodet ovat olleet, kun olen yrittänyt tulla raskaaksi.
Vasta viimeisen viikon aikana olotila on muuttunut vaikeammaksi, sillä supistuksista on tullut kipeitä. Tähän asti supistukset ovat olleet vain hassuja mahan kovettumisia, joista on lähinnä ollut hupia itselle ja muille.
Nyt sen sijaan supistukset ovat kipeitä ja välillä ilmenevät jatkuvana jomotuksena, josta ei aina voi päätellä, mistä yksi supistus alkaa ja mihin toinen päättyy.
Ja silloin, kun supistuksia tulee, pohtii väistämättä, mistä tunnistaa ne supistukset, kun on tosi kyseessä? Vakineuvo tähän on "kyllä sen sitten tietää". Mutta ei sitä ilmeisesti aina tiedä, sillä netin perusteella kaikki muutkaan eivät ole aina tienneet miltä ne oikeat supistukset tuntuvat.
Itse vertaan supistuksia keskenmenoni supistuksiin. Vielä ei olla oltu lähelläkään sitä täysin sietämätöntä kipua, jota silloin tunsin.
Jotta tietäisi, milloin on tosi kyseessä, supistusten tiheyttä pitäisi kellottaa.
Mutta miten kellottaa jatkuvaa jomotusta? Tai kuinka muistaa kellottaminen silloin, kun supistus sattuu niin, että voi keskittyä vain kipuun? Tai kuinka muistaa kellottaminen silloin, kun supistus sattuu vain vähän? Eihän sellainen supistus voi olla sellainen oikea supistus.
Neuvolan kommenteista ei ole toistaiseksi ollut apua. Neuvolan mukaan vauva voi syntyä tänään, tai kolmen viikon päästä.
Supistuksista ei ilmeisesti voi päätellä mitään, kun ne kuitenkin loppuvat välillä kokonaan (kestettyään ensin tunteja).
Sairaalaan pitäisi lähteä siinä vaiheessa, kun supistukset ovat säännöllisiä, kipeitä, tulevat alle 10 minuutin välein, eivätkä lopu.
Paras neuvo on mielestäni kuitenkin ollut se, että sairaalaan voi lähteä siinä vaiheessa, kun ei ole enää väliä mitä on päällä, tai miten hiukset ovat.
Seuraavat päivät kuluvat siis tuota hetkeä odotellessa.
maanantai 26. lokakuuta 2015
Kuinka pitää äitiyslomalainen kiireisenä?
Äitiysloma!
Kahden viikon äitiyslomakokemuksella alan päästä vauhtiin.
Nyt olen tehnyt asioita, joita äitiyslomalla kuuluukin tehdä.
Olen ostanut vaatekaupasta pienen pieniä vauvanvaatteita. (En montaa, mutta joitain.)
Olen käynyt läpi kirpputoreja ja ostanut pienen pieniä vauvanvaatteita. (Samalla huomasin, että yhden kaupan vaatteen hinnalla hyvältä kirpparilta saa noin 10 vaatetta.)
Olen pessyt monta koneellista pyykkiä: kirppariostoksia, ostettuja, saatuja ja lainattuja vauvavaatteita, äitiyspakkauksen vaatteet.
Olen ripustanut elämäni ensimmäistä kertaa omaa vauvanvaatepyykkiä kuivumaan.
Olen järjestänyt vauvan vaatteille lipastoon ja kaappiin tilaa. Järjestänyt vaatteita koon mukaan, että niiden käyttäminen olisi helppoa. Pinonnut isompia vaatteita kaapin perälle; niitä ei tarvita hetkeen, mutta niidenkin on hyvä olla valmiina käyttöön.
Olen istunut keskellä päivää yksin kahvilassa ja nauttinut yksin olosta.
Olen nähnyt ystäviäni ja puhunut kauempana asuvien ystävien kanssa puhelimessa. Nyt kun vielä ehtii.
Olen ottanut torkut keskellä päivää, huonosti nukutun yön jälkeen.
Olen surffannut netistä imetysvaatteita ja pohtinut pitäisikö ostaa. (Ehkä ei vielä, jos imetys ei onnistukaan.) Olen eksynyt kaupungilla mammavaateliikkeen alennusmyyntiin ja ostanut kuitenkin imetyspaitoja: jos niin halvalla saa, on parempi ostaa kuin jättää ostamatta.
Olen lukenut vauvalehtiä.
Olen kasannut läjäksi lainaamiani ja ostamiani lastenkasvatuskirjoja, joita haluaisin lukea. Olen aloittanut lukemista ja tuskaillut mielessäni sitä, kuinka olisi pitänyt aloittaa jo paljon aiemmin.
Olen etsinyt tori.fi:stä meille pinnasängyn ja kasannut sen yhdessä mieheni kanssa.
Olen koonnut itselleni liian pitkän tehtävälistan asioista, jotka haluaisin tehdä ennen vauvan tuloa. Samalla olen yrittänyt luvata itselleni, etten stressaannu siitä, ettei lista lyhene riittävän nopeasti. Tämä on vielä minun omaa aikaani, ja jatkossa siitä tulee olemaan pula.
Silti en vieläkään ole täysin tajunnut, että laskettuun aikaan on vain kolme viikkoa, ja milloin tahansa meille voi saapua pieni tulokas, joka tällä hetkellä vain potkii tyytyväisenä kohdussani. Kaiken tämän valmistautumisen keskellä tuntuu siltä, että valmistautuminen on täysin mahdotonta.
Kahden viikon äitiyslomakokemuksella alan päästä vauhtiin.
Nyt olen tehnyt asioita, joita äitiyslomalla kuuluukin tehdä.
Olen ostanut vaatekaupasta pienen pieniä vauvanvaatteita. (En montaa, mutta joitain.)
Olen käynyt läpi kirpputoreja ja ostanut pienen pieniä vauvanvaatteita. (Samalla huomasin, että yhden kaupan vaatteen hinnalla hyvältä kirpparilta saa noin 10 vaatetta.)
Olen pessyt monta koneellista pyykkiä: kirppariostoksia, ostettuja, saatuja ja lainattuja vauvavaatteita, äitiyspakkauksen vaatteet.
Olen ripustanut elämäni ensimmäistä kertaa omaa vauvanvaatepyykkiä kuivumaan.
Olen järjestänyt vauvan vaatteille lipastoon ja kaappiin tilaa. Järjestänyt vaatteita koon mukaan, että niiden käyttäminen olisi helppoa. Pinonnut isompia vaatteita kaapin perälle; niitä ei tarvita hetkeen, mutta niidenkin on hyvä olla valmiina käyttöön.
Olen istunut keskellä päivää yksin kahvilassa ja nauttinut yksin olosta.
Olen nähnyt ystäviäni ja puhunut kauempana asuvien ystävien kanssa puhelimessa. Nyt kun vielä ehtii.
Olen ottanut torkut keskellä päivää, huonosti nukutun yön jälkeen.
Olen surffannut netistä imetysvaatteita ja pohtinut pitäisikö ostaa. (Ehkä ei vielä, jos imetys ei onnistukaan.) Olen eksynyt kaupungilla mammavaateliikkeen alennusmyyntiin ja ostanut kuitenkin imetyspaitoja: jos niin halvalla saa, on parempi ostaa kuin jättää ostamatta.
Olen lukenut vauvalehtiä.
Olen kasannut läjäksi lainaamiani ja ostamiani lastenkasvatuskirjoja, joita haluaisin lukea. Olen aloittanut lukemista ja tuskaillut mielessäni sitä, kuinka olisi pitänyt aloittaa jo paljon aiemmin.
Olen etsinyt tori.fi:stä meille pinnasängyn ja kasannut sen yhdessä mieheni kanssa.
Olen koonnut itselleni liian pitkän tehtävälistan asioista, jotka haluaisin tehdä ennen vauvan tuloa. Samalla olen yrittänyt luvata itselleni, etten stressaannu siitä, ettei lista lyhene riittävän nopeasti. Tämä on vielä minun omaa aikaani, ja jatkossa siitä tulee olemaan pula.
Silti en vieläkään ole täysin tajunnut, että laskettuun aikaan on vain kolme viikkoa, ja milloin tahansa meille voi saapua pieni tulokas, joka tällä hetkellä vain potkii tyytyväisenä kohdussani. Kaiken tämän valmistautumisen keskellä tuntuu siltä, että valmistautuminen on täysin mahdotonta.
tiistai 20. lokakuuta 2015
Äitiyslomaterveisiä
Katson otsikkoa epätodellisin fiiliksin.
Minä! Äitiyslomalla!
Tänään on raskausviikko 36+0. Laskettuun aikaan on tasan 4 viikkoa.
Äitiyslomasta on jo muutaman päivän kokemus.
Olen onnistunut pitämään itseni kiireisenä. Kiire on ollut positiivista ja täysin itse aiheutettua, mutta samalla tuo on aiheuttanut sen, etten ole joutunut tekemään ajatustyötä äitiyslomasta.
Minä olen ihan oikeasti äitiyslomalla. Vielä alkuvuodesta pelkäsin, etten koskaan pääsisi kokemaan raskautta, olemaan äitiyslomalla ja saamaan omaa lasta. Ja nyt olen yhtäkkiä niiden etuoikeutettujen äitiyslomalaisten joukossa. Tuo on aivan uskomatonta.
Minulla on oikea raskausmaha. Ja se kasvaa joka päivä. Se on mielestäni (vieläkin) ihan kaunis. Kunnolla pyöreä, edessä oleva raskausmaha. Takaapäin mahaa ei vieläkään juuri huomaa.
Raskaus ja kasvava maha aiheuttavat kaikenlaisia pieniä sivuoireita. Alaselkä on välillä kipeä. Jalkoihin tulee suonikohjuja. Vatsa reagoi kummallisesti eri ruoka-aineisiin ja menee helpommin sekaisin kuin ei-raskaana. Lonkkia vihloo etenkin yöllä. Öisin herään vessaan ja aina en saa uudestaan unta vaan päädyn valvomaan kello kolmesta aamuun asti.
Kaikki tuo on kuitenkin niin pientä. Kokonaisuudessaan olen voinut todella hyvin. Ja nyt kun olen raskaana, ei noilla pienillä sivuoireilla ole mitään väliä.
Minä! Äitiyslomalla!
Tänään on raskausviikko 36+0. Laskettuun aikaan on tasan 4 viikkoa.
Äitiyslomasta on jo muutaman päivän kokemus.
Olen onnistunut pitämään itseni kiireisenä. Kiire on ollut positiivista ja täysin itse aiheutettua, mutta samalla tuo on aiheuttanut sen, etten ole joutunut tekemään ajatustyötä äitiyslomasta.
Minä olen ihan oikeasti äitiyslomalla. Vielä alkuvuodesta pelkäsin, etten koskaan pääsisi kokemaan raskautta, olemaan äitiyslomalla ja saamaan omaa lasta. Ja nyt olen yhtäkkiä niiden etuoikeutettujen äitiyslomalaisten joukossa. Tuo on aivan uskomatonta.
Minulla on oikea raskausmaha. Ja se kasvaa joka päivä. Se on mielestäni (vieläkin) ihan kaunis. Kunnolla pyöreä, edessä oleva raskausmaha. Takaapäin mahaa ei vieläkään juuri huomaa.
Raskaus ja kasvava maha aiheuttavat kaikenlaisia pieniä sivuoireita. Alaselkä on välillä kipeä. Jalkoihin tulee suonikohjuja. Vatsa reagoi kummallisesti eri ruoka-aineisiin ja menee helpommin sekaisin kuin ei-raskaana. Lonkkia vihloo etenkin yöllä. Öisin herään vessaan ja aina en saa uudestaan unta vaan päädyn valvomaan kello kolmesta aamuun asti.
Kaikki tuo on kuitenkin niin pientä. Kokonaisuudessaan olen voinut todella hyvin. Ja nyt kun olen raskaana, ei noilla pienillä sivuoireilla ole mitään väliä.
sunnuntai 11. lokakuuta 2015
Synnytysuni
Pari yötä sitten näin ensimmäisen kerran unta vauvamme syntymästä.
Olen nähnyt synnytykseen liittyviä unia aiemminkin (uni 1 ja uni 2), mutta nuo aiemmat unet eivät ole kertoneet tästä vauvasta.
Oma unisynnytykseni sujui varsin näppärästi.
Seurasin vauvan liikehdintää kohdussani ja yhtäkkiä huomasin, kuinka vauvan nyrkin ääriviivat näkyivät vatsassani todella selvästi. Seuraavaksi huomasin vatsassa pään muodot, ja pienen korvan. Vauva oli ihon alla niin lähellä, että piirteet erottuivat selvästi.
Vauva nosti päänsä pystyyn, ja pää tuli ihon läpi pois vatsastani. Pian koko vauva oli tullut kohdusta maailmaan suoraan ihon läpi jättämättä ihoon mitään merkkejä tapahtuneesta.
Olin ihmeissäni.
Vauva oli tässä maailmassa ja tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Vauvamme osoittautui varsin fiksuksi tapaukseksi ja syntyessään hän osasi puhua.
Tutustuin vauvaani ja ihmettelin, eikö ollut vähän aikaista tulla pois kohdusta.
Vauva oli omasta mielestään ihan valmis.
Olin sitä mieltä, että luultavasti olisi vauvalle parempi, että hän menisi vielä joksikin aikaa takaisin kohtuun. Jäimme neuvottelemaan asiasta, enkä tiedä, mihin päädyimme, sillä uni loppui ja heräsin.
Ilmeisesti raskauden loppuvaiheessa on melko yleistä nähdä unta synnytyksestä. Nyt jään jännityksellä odottamaan, milloin tapaan vauvamme seuraavan kerran. Ja onko hän tuo sama unen vauva, vai joku ihan muu.
Olen nähnyt synnytykseen liittyviä unia aiemminkin (uni 1 ja uni 2), mutta nuo aiemmat unet eivät ole kertoneet tästä vauvasta.
Oma unisynnytykseni sujui varsin näppärästi.
Seurasin vauvan liikehdintää kohdussani ja yhtäkkiä huomasin, kuinka vauvan nyrkin ääriviivat näkyivät vatsassani todella selvästi. Seuraavaksi huomasin vatsassa pään muodot, ja pienen korvan. Vauva oli ihon alla niin lähellä, että piirteet erottuivat selvästi.
Vauva nosti päänsä pystyyn, ja pää tuli ihon läpi pois vatsastani. Pian koko vauva oli tullut kohdusta maailmaan suoraan ihon läpi jättämättä ihoon mitään merkkejä tapahtuneesta.
Olin ihmeissäni.
Vauva oli tässä maailmassa ja tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Vauvamme osoittautui varsin fiksuksi tapaukseksi ja syntyessään hän osasi puhua.
Tutustuin vauvaani ja ihmettelin, eikö ollut vähän aikaista tulla pois kohdusta.
Vauva oli omasta mielestään ihan valmis.
Olin sitä mieltä, että luultavasti olisi vauvalle parempi, että hän menisi vielä joksikin aikaa takaisin kohtuun. Jäimme neuvottelemaan asiasta, enkä tiedä, mihin päädyimme, sillä uni loppui ja heräsin.
Ilmeisesti raskauden loppuvaiheessa on melko yleistä nähdä unta synnytyksestä. Nyt jään jännityksellä odottamaan, milloin tapaan vauvamme seuraavan kerran. Ja onko hän tuo sama unen vauva, vai joku ihan muu.
torstai 17. syyskuuta 2015
Muuttunut elämäni
Uskomatonta, kuinka täydellisesti oma kokemus elämästä voi muuttua sen ansiosta, että tietää olevansa raskaana.
Mikään ei ole vielä muuttunut. Silti ihan kaikki on muuttunut.
Käyn edelleen töissä. Voin edelleen keskittyä itseeni ja omaan hyvinvointiini. Voin nukkua pitkään ja viettää vapaapäiväni haluamallani tavalla. Päällisin puolin kaikki on niin kuin ennenkin. Ainoa asia, mikä on muuttunut, on se, että kaikkialle kannan mukanani pientä aarretta. Ja tuon mukana kulkevan aarteen myötä kaikki on muuttunut.
Ensimmäinen muuttunut asia on oma kokemus elämästä. Tällä elämällä on merkitys! Tällä elämällä on ihan oikea tarkoitus.
Muistan elävästi tunteet, joita tunsin viime vuonna. Millään ei ole mitään väliä. Ei millään.
Koimme tuon saman tunteen yhdessä mieheni kanssa. Lapselliset ystävämme ihmettelivät kommenttiamme. Eivät luultavasti käsittäneet, että olimme tosissamme. Asialle voitiin nauraa yhdessä, vaikka todellisuudessa me olimme haudanvakavia. Millään ei ollut mitään väliä.
Nyt tilanne on toinen. Elämällä on tarkoitus. Minun kehollani on tehtävä. Minulla on tehtävä. Minun kehoni auttaa pienokaista tulemaan valmiiksi tähän maailmaan. Ja vaikka kehoni ei ole täydellinen, on se pienelle silti paras ja turvallisin paikka koko maailmassa tällä hetkellä.
Ja minulla ja miehelläni, ja meidän parisuhteellamme on tehtävä. Meistä tulee äiti ja isä. Meidän pitää oppia uudet jutut niin, että kommunikaatiomme toimisi entistä paremmin, kun olemme molemmat väsyneitä ja pieni vauva tuo haasteita arkipäiviin.
Toinen muuttunut asia on ystävyyssuhteet lapsellisiin ystäviimme.
Siitä lähtien, kun lapselliset ystävämme ja tuttavamme saivat tietää tulevasta vauvasta, olemme saaneet osaksemme hurjan määrän huomiota ja innostusta eri ihmisiltä. Olemme saaneet lahjoituksena vauvatavaroita. Olemme saaneet läjäpäin vinkkejä tulevaan vauva-aikaan liittyen. Yhtäkkiä meidät on otettu osaksi joukkoa. Yhtäkkiä emme ole enää vain kaksi itsenäistä ja itsekästä ihmistä, vaan me olemme perhe, joille tulee vauva. Ihan samalla tavalla kuin ne muutkin perheet.
Kummallista on, että tuo kokemus tuntuu ulottuvan koko yhteiskuntaan.
Vieraat ihmiset, joilta olen ostanut käytettynä vauvatavaraa, kyselevät kuinka olen voinut ja toivottavat lämpimästi onnea. Ihmiset kaupungilla tuntuvat suhtautuvan eri tavalla. Työkaverit kohtelevat suojelevasti - onhan kaikki nyt varmasti hyvin ja enhän tee liikaa töitä.
Aiemmin tunsin olevani vahvasti ulkopuolinen. Ulkopuolinen elämästä, ulkopuolinen yhteiskunnasta. Oli ne kaikki lapselliset, ja sitten me.
Karua on, että nyt raskaana tunnen, kuinka ovet tuntuvat avautuvan. Meidät otetaan avosylin vastaan paikkoihin, joihin ennen ei ollut pääsyä.
Isken näillä tuntemuksillani puukkoa entisen itseni sydämeen. Luulen, että kaikki raskaana olevat eivät varmastikaan koe näin. Luultavasti kyse on omista muureistani, joita olen vuosia rakentanut, ja jotka nyt ovat alkaneet sortua ympäriltäni.
Avaan ehkä itse omia porttejani, ja luulen muiden avaavan niitä minulle. Niin tai näin, ainakin nyt on hyvä olla.
***
[Tilannetietoja: Tällä hetkellä meneillään on raskausviikko 31+2. Laskettuun aikaan on kaksi kuukautta ja kaikki on oikein hyvin.]
Mikään ei ole vielä muuttunut. Silti ihan kaikki on muuttunut.
Käyn edelleen töissä. Voin edelleen keskittyä itseeni ja omaan hyvinvointiini. Voin nukkua pitkään ja viettää vapaapäiväni haluamallani tavalla. Päällisin puolin kaikki on niin kuin ennenkin. Ainoa asia, mikä on muuttunut, on se, että kaikkialle kannan mukanani pientä aarretta. Ja tuon mukana kulkevan aarteen myötä kaikki on muuttunut.
Ensimmäinen muuttunut asia on oma kokemus elämästä. Tällä elämällä on merkitys! Tällä elämällä on ihan oikea tarkoitus.
Muistan elävästi tunteet, joita tunsin viime vuonna. Millään ei ole mitään väliä. Ei millään.
Koimme tuon saman tunteen yhdessä mieheni kanssa. Lapselliset ystävämme ihmettelivät kommenttiamme. Eivät luultavasti käsittäneet, että olimme tosissamme. Asialle voitiin nauraa yhdessä, vaikka todellisuudessa me olimme haudanvakavia. Millään ei ollut mitään väliä.
Nyt tilanne on toinen. Elämällä on tarkoitus. Minun kehollani on tehtävä. Minulla on tehtävä. Minun kehoni auttaa pienokaista tulemaan valmiiksi tähän maailmaan. Ja vaikka kehoni ei ole täydellinen, on se pienelle silti paras ja turvallisin paikka koko maailmassa tällä hetkellä.
Ja minulla ja miehelläni, ja meidän parisuhteellamme on tehtävä. Meistä tulee äiti ja isä. Meidän pitää oppia uudet jutut niin, että kommunikaatiomme toimisi entistä paremmin, kun olemme molemmat väsyneitä ja pieni vauva tuo haasteita arkipäiviin.
Toinen muuttunut asia on ystävyyssuhteet lapsellisiin ystäviimme.
Siitä lähtien, kun lapselliset ystävämme ja tuttavamme saivat tietää tulevasta vauvasta, olemme saaneet osaksemme hurjan määrän huomiota ja innostusta eri ihmisiltä. Olemme saaneet lahjoituksena vauvatavaroita. Olemme saaneet läjäpäin vinkkejä tulevaan vauva-aikaan liittyen. Yhtäkkiä meidät on otettu osaksi joukkoa. Yhtäkkiä emme ole enää vain kaksi itsenäistä ja itsekästä ihmistä, vaan me olemme perhe, joille tulee vauva. Ihan samalla tavalla kuin ne muutkin perheet.
Kummallista on, että tuo kokemus tuntuu ulottuvan koko yhteiskuntaan.
Vieraat ihmiset, joilta olen ostanut käytettynä vauvatavaraa, kyselevät kuinka olen voinut ja toivottavat lämpimästi onnea. Ihmiset kaupungilla tuntuvat suhtautuvan eri tavalla. Työkaverit kohtelevat suojelevasti - onhan kaikki nyt varmasti hyvin ja enhän tee liikaa töitä.
Aiemmin tunsin olevani vahvasti ulkopuolinen. Ulkopuolinen elämästä, ulkopuolinen yhteiskunnasta. Oli ne kaikki lapselliset, ja sitten me.
Karua on, että nyt raskaana tunnen, kuinka ovet tuntuvat avautuvan. Meidät otetaan avosylin vastaan paikkoihin, joihin ennen ei ollut pääsyä.
Isken näillä tuntemuksillani puukkoa entisen itseni sydämeen. Luulen, että kaikki raskaana olevat eivät varmastikaan koe näin. Luultavasti kyse on omista muureistani, joita olen vuosia rakentanut, ja jotka nyt ovat alkaneet sortua ympäriltäni.
Avaan ehkä itse omia porttejani, ja luulen muiden avaavan niitä minulle. Niin tai näin, ainakin nyt on hyvä olla.
***
[Tilannetietoja: Tällä hetkellä meneillään on raskausviikko 31+2. Laskettuun aikaan on kaksi kuukautta ja kaikki on oikein hyvin.]
maanantai 31. elokuuta 2015
Raskausviikko 28+6
Hups.
En kai muuta voi sanoa. Yhtäkkiä edellisestä kirjoituksestani on kulunut puolitoista kuukautta ja asioita on tapahtunut läjäpäin. Hups. On ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta joka päivä se on jäänyt.
Itselläni kirjoittamisen tarve liittyy usein sisäiseen pahaan oloon ja tuskaan, jota on pakko päästä purkamaan. Ja nyt, kun olen raskaana, ja pikkuinen potkii mahassa, ei ole tuota kirjoittamisen tarpeen alulle panevaa voimaa, tuota tuskaa.
Kaikki on siis oikein hyvin. Laskettuun aikaan on alle kolme kuukautta. Äitiyslomaan on puolitoista kuukautta.
Aika on mennyt hurjan nopeasti.
Kesä menee aina nopeasti ja niin tälläkin kertaa. Vaivihkaa ja ihan yllättäen olemme alkaneet valmistautua vauvan tuloon.
Rattaat on ostettu. Auto on vaihdettu sellaiseen, johon mahtuu koko perhe. Olemme ostaneet uutena kolme vaatetta. Mikä mieletön fiilis tulikaan kolmen pienen vaatteen hankinnasta! Meille tulee oikeasti vauva!
Tori.fi on tullut tutuksi ja olemme hankkineet kaikenlaista tavaraa käytettynä netin kautta ja saaneet lahjoituksia ystäviltämme.
Ja me kun kuvittelimme, että olisimme vielä kuukausi ennen laskettua aikaa ilman vauvatavaroita. Niin väärässä olimmekaan!
Kotona on tyhjennetty kaappeja ja myyty turhia tavaroita, jotta pienelle olisi paremmin tilaa.
Mahastani on tullut ihan selvä raskausmaha. Alkuvaiheen turvotus on hävinnyt, ja maha on kunnollinen vauvamaha, mutta ei järisyttävän suuri. Neuvolan täti kommentoi mahaani pieneksi. Työkaveri, miespuolinen henkilö, kommentoi, että näytän kauniilta mahani kanssa. Ensi kertaa tapaamani vauvatavaran myyjä kommentoi, että näytän hyvältä. Raskausmahani on jopa omasta mielestäni ihan söpö.
Kadulla mahaani tuijotetaan. Enimmäkseen hymyillen, mutta välillä myös vakavana. Kiukkuisena? Kateellisena? Katkerana? Ymmärrän jokaista omituista tuijottajaa. Ennen omaa raskauttani olin itsekin valmis toivottamaan jokaisen raskausmahaisen maanrakoon. Silti nyt raskausmahaisena olen halunnut nauttia mahastani. Olen pitänyt vartalonmyötäisiä paitoja niin, että tilanne ei jää kenellekään epäselväksi. Tätä on odotettu viisi vuotta - minäkin haluan itsekkäästi osani nautinnosta!
Raskaus on aiheuttanut selkäkipuja ja lonkissa kummallisia kolotuksia, joihin en ole tottunut. Olen kokeillut fysioterapeuttia, kiropraktikkoa, joogaa, kuntosalia, kävelyä, tukivyötä ja sähköpöytää. Kaikki nuo auttavat, mutta selkä kipuilee silti hieman - ainakin silloin kun jätän huolehtimatta selästäni.
Öisin nukun huonommin, sillä selällään nukkuminen ei ole suositeltavaa. Silti olen todella iloinen ja onnellinen ollessani raskaana. Kaikki on nyt todella hyvin.
En kai muuta voi sanoa. Yhtäkkiä edellisestä kirjoituksestani on kulunut puolitoista kuukautta ja asioita on tapahtunut läjäpäin. Hups. On ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta joka päivä se on jäänyt.
Itselläni kirjoittamisen tarve liittyy usein sisäiseen pahaan oloon ja tuskaan, jota on pakko päästä purkamaan. Ja nyt, kun olen raskaana, ja pikkuinen potkii mahassa, ei ole tuota kirjoittamisen tarpeen alulle panevaa voimaa, tuota tuskaa.
Kaikki on siis oikein hyvin. Laskettuun aikaan on alle kolme kuukautta. Äitiyslomaan on puolitoista kuukautta.
Aika on mennyt hurjan nopeasti.
Kesä menee aina nopeasti ja niin tälläkin kertaa. Vaivihkaa ja ihan yllättäen olemme alkaneet valmistautua vauvan tuloon.
Rattaat on ostettu. Auto on vaihdettu sellaiseen, johon mahtuu koko perhe. Olemme ostaneet uutena kolme vaatetta. Mikä mieletön fiilis tulikaan kolmen pienen vaatteen hankinnasta! Meille tulee oikeasti vauva!
Tori.fi on tullut tutuksi ja olemme hankkineet kaikenlaista tavaraa käytettynä netin kautta ja saaneet lahjoituksia ystäviltämme.
Ja me kun kuvittelimme, että olisimme vielä kuukausi ennen laskettua aikaa ilman vauvatavaroita. Niin väärässä olimmekaan!
Kotona on tyhjennetty kaappeja ja myyty turhia tavaroita, jotta pienelle olisi paremmin tilaa.
Mahastani on tullut ihan selvä raskausmaha. Alkuvaiheen turvotus on hävinnyt, ja maha on kunnollinen vauvamaha, mutta ei järisyttävän suuri. Neuvolan täti kommentoi mahaani pieneksi. Työkaveri, miespuolinen henkilö, kommentoi, että näytän kauniilta mahani kanssa. Ensi kertaa tapaamani vauvatavaran myyjä kommentoi, että näytän hyvältä. Raskausmahani on jopa omasta mielestäni ihan söpö.
Kadulla mahaani tuijotetaan. Enimmäkseen hymyillen, mutta välillä myös vakavana. Kiukkuisena? Kateellisena? Katkerana? Ymmärrän jokaista omituista tuijottajaa. Ennen omaa raskauttani olin itsekin valmis toivottamaan jokaisen raskausmahaisen maanrakoon. Silti nyt raskausmahaisena olen halunnut nauttia mahastani. Olen pitänyt vartalonmyötäisiä paitoja niin, että tilanne ei jää kenellekään epäselväksi. Tätä on odotettu viisi vuotta - minäkin haluan itsekkäästi osani nautinnosta!
Raskaus on aiheuttanut selkäkipuja ja lonkissa kummallisia kolotuksia, joihin en ole tottunut. Olen kokeillut fysioterapeuttia, kiropraktikkoa, joogaa, kuntosalia, kävelyä, tukivyötä ja sähköpöytää. Kaikki nuo auttavat, mutta selkä kipuilee silti hieman - ainakin silloin kun jätän huolehtimatta selästäni.
Öisin nukun huonommin, sillä selällään nukkuminen ei ole suositeltavaa. Silti olen todella iloinen ja onnellinen ollessani raskaana. Kaikki on nyt todella hyvin.
maanantai 6. heinäkuuta 2015
Raskausviikko 20+
Tänään elän päivää 20+6. Huomenna alkaa siis 22. raskausviikko. Mieletöntä!
...laitan jalkaani ensimmäistä kertaa äitiyshousut. Voi, miten autuaaksi tekevän mukavat ne ovatkaan! Miksi kaikki tavalliset housut eivät ole jalassa näin mukavia ja samaan aikaan näytä ihan ok:lta?
Viikkoon 20+ on taas kuulunut paljon ihmeellisiä asioita.
Kuluneen raskausviikon aikana:
...meillä on rakenneultra, jota jännitän etukäteen. Onhan kaikki varmasti hyvin?! Ja on! Kaikki on oikein hyvin. Meidän pikkuisella on kaksi kättä, kaksi jalkaa, toimiva sydän ja kaikki muutkin osat paikoillaan. Pieni on todella aktiivinen ultran aikana ja näyttää hurjan tyytyväiseltä kohdussa. Ihan niinkuin hymyilisi.
...ultrassa tuo pieni paljastuu tytöksi. Me olemme hurjan iloisia kummasta vaan, eikä sukupuolen tietäminen olisi ollut meille mitenkään välttämätöntä. Nyt tuntuu, että sukupuolen tietäminen tekee odottamisesta konkreettisempaa. Meille muuttaa ihan oikeasti pieni tyttö.
...mies tuntee ensimmäistä kertaa liikkeet kohdussani. Tuntuu hienolta, että mieskin pääsee hieman osalliseksi raskaudesta, kun voi tuntea liikkeitä.
...saan ensimmäistä kertaa tapaamaltani vanhemmalta naiselta halauksen ja hyvän onnen toivotuksia loppuraskauden ajalle. Hassua, kuinka yhtäkkiä vatsani alkaa olemaan yhä enemmän koko kansan julkista omaisuutta.
...kerromme mieheni isälle, että tulossa oleva vauva on saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla. Emme ole kovin läheisiä, eikä aihe ole koskaan aiemmin tullut puheeksi. Aiemmin aiheesta juttelu olisi ollut jopa kiusallista. Mutta nyt tilanne on eri. Tulevasta vauvasta jutellessamme mieheni isä kommentoi, kuinka saamme olla iloisia luonnollisesti alkaneesta raskaudesta. Noh, tässä raskaudessa ei ole mitään kovin luonnollista. Emme halunneet salata asiaa, vaan kerroimme rehellisesti totuuden.
...laitan jalkaani ensimmäistä kertaa äitiyshousut. Voi, miten autuaaksi tekevän mukavat ne ovatkaan! Miksi kaikki tavalliset housut eivät ole jalassa näin mukavia ja samaan aikaan näytä ihan ok:lta?
...saamme ystäviltämme yllättäen vauvan kylpyammeen, joka oli jäänyt heille ylimääräiseksi. Tuo amme on ensimmäinen oikea vauvatavara kotonamme. Kuvittelin etukäteen, että olemme täysin ilman vauvatavaroita vielä kuukausi ennen vauvan syntymää, mutta nyt näyttää siltä, että (ystäviemme ansiosta) meillä on asunto täynnä vauvatavaraa jo monta kuukautta etukäteen.
maanantai 29. kesäkuuta 2015
Mahan kasvatusta ja isoja tapahtumia
Olen viettänyt monta vaikeaa lapsettomuusvuotta ja tuntenut tuskaa siitä, kuinka mikään asia ei etene. Mikään ei muutu. Muilla kyllä, mutta meillä ei. Kymmenen vuoden yhdessäolostamme olemme käyttäneet yhden vauvan tekemiseen lähes viisi vuotta. Ei kovin vauhdikasta etenemistä siis.
Sen vuoksi olenkin ollut äärimmäisen hämmentynyt pienistä asioista, joita nyt elämässäni tapahtuu.
Nuo pienet asiat ovat minulle maailman isoimpia asioita. Nyt alan vähitellen tajuta, että olen ihan oikeasti raskaana. Ja että tuon voisi jopa ehkä sanoa ääneen ihan kaikille. Lähes kaikki taitavat jo huomata asian sanomattakin. Pidän silti matalaa profiilia. Pelkään kai, että jos sanon asian ääneen liian monta kertaa, raskaus yhtäkkiä katoaa.
Raskausviikko 16+
Saan ensimmäiset onnittelut spontaanisti, kertomatta onnittelijalle, että olen raskaana. Onnittelija on miehen sukulainen, jonka olen nähnyt edellisen kerran lähes vuosi sitten. Silloin mahani olikin pienempi kuin koko talvena.
Raskausviikko 17+
Lisää spontaaneja onnitteluja, tosin nämä henkilöt varmistavat ensin läheisiltäni, että onhan jotain onniteltavaa.
Tunnen ensimmäistä kertaa kunnolla liikkeitä kohdussa. Tähän asti olen tuntenut vain jotain pientä, enkä en ole ollut ihan varma, tulkitsenko tuntemuksia oikein. Mutta nyt tunnen kuperkeikan. Aivan varmasti se oli kuperkeikka.
Raskausviikko 18+
Kohdun tuntemukset voimistuvat. Iltaisin on hauska mennä nukkumaan ja makoilla hetken aikaa sängyssä fiilistellen voimakkaita kuplia kohdun seudulla.
Raskausviikko 19+
Työkaverini oli pohtinut toiselle, olenko raskaana. Minulle suoraan hän ei uskaltanut tulla puhumaan.
Teen ensimmäiset mammavaatehankinnat ja yhtäkkiä innostun aiheesta. Ostan kesän alennusmyynneistä pari mammapaitaa ja tilaan netistä lisää ale-vaatteita syksyä ja alkutalvea varten.
Lisäksi saan ystävältäni lainaan kasan mammavaatteita. Hautaan kaikki mammavaatteet kaapin perälle, mutta olen salaa onnellinen siitä, että ne ovat siellä odottamassa sitä hetkeä, kun mikään muu ei mahdu päälle.
Saan ystävältäni myös läjän Vauva-lehtiä. Olin ajatellut, että totuttelen äitiysajatukseen hissukseen. Hankin vähitellen muutaman mammavaatteen kaappiin odottamaan, ostan syksyllä ensimmäisen vauvalehden ja luen jonkin kirjan vauvoista. Yhtäkkiä minulla on kaapissa iso kasa äitiysvaatteita ja keittiön pöydällä paksu pino Vauva-lehtiä.
Luen Vauva-lehdestä pari juttua kyyneleet silmissä. Olen selvästi hormoniherkkis. Mahtavaa, että tuo johtuu kerrankin luonnollisista raskaushormoneista eikä kehon ulkopuolelta pistetyistä piikeistä.
Mahan kasvatus jatkuu. Huomenna edessä raskausviikko 20+. Jännittävää seurata, mitä se tuo tullessaan.
Sen vuoksi olenkin ollut äärimmäisen hämmentynyt pienistä asioista, joita nyt elämässäni tapahtuu.
Nuo pienet asiat ovat minulle maailman isoimpia asioita. Nyt alan vähitellen tajuta, että olen ihan oikeasti raskaana. Ja että tuon voisi jopa ehkä sanoa ääneen ihan kaikille. Lähes kaikki taitavat jo huomata asian sanomattakin. Pidän silti matalaa profiilia. Pelkään kai, että jos sanon asian ääneen liian monta kertaa, raskaus yhtäkkiä katoaa.
Raskausviikko 16+
Saan ensimmäiset onnittelut spontaanisti, kertomatta onnittelijalle, että olen raskaana. Onnittelija on miehen sukulainen, jonka olen nähnyt edellisen kerran lähes vuosi sitten. Silloin mahani olikin pienempi kuin koko talvena.
Raskausviikko 17+
Lisää spontaaneja onnitteluja, tosin nämä henkilöt varmistavat ensin läheisiltäni, että onhan jotain onniteltavaa.
Tunnen ensimmäistä kertaa kunnolla liikkeitä kohdussa. Tähän asti olen tuntenut vain jotain pientä, enkä en ole ollut ihan varma, tulkitsenko tuntemuksia oikein. Mutta nyt tunnen kuperkeikan. Aivan varmasti se oli kuperkeikka.
Raskausviikko 18+
Kohdun tuntemukset voimistuvat. Iltaisin on hauska mennä nukkumaan ja makoilla hetken aikaa sängyssä fiilistellen voimakkaita kuplia kohdun seudulla.
Raskausviikko 19+
Työkaverini oli pohtinut toiselle, olenko raskaana. Minulle suoraan hän ei uskaltanut tulla puhumaan.
Teen ensimmäiset mammavaatehankinnat ja yhtäkkiä innostun aiheesta. Ostan kesän alennusmyynneistä pari mammapaitaa ja tilaan netistä lisää ale-vaatteita syksyä ja alkutalvea varten.
Lisäksi saan ystävältäni lainaan kasan mammavaatteita. Hautaan kaikki mammavaatteet kaapin perälle, mutta olen salaa onnellinen siitä, että ne ovat siellä odottamassa sitä hetkeä, kun mikään muu ei mahdu päälle.
Saan ystävältäni myös läjän Vauva-lehtiä. Olin ajatellut, että totuttelen äitiysajatukseen hissukseen. Hankin vähitellen muutaman mammavaatteen kaappiin odottamaan, ostan syksyllä ensimmäisen vauvalehden ja luen jonkin kirjan vauvoista. Yhtäkkiä minulla on kaapissa iso kasa äitiysvaatteita ja keittiön pöydällä paksu pino Vauva-lehtiä.
Luen Vauva-lehdestä pari juttua kyyneleet silmissä. Olen selvästi hormoniherkkis. Mahtavaa, että tuo johtuu kerrankin luonnollisista raskaushormoneista eikä kehon ulkopuolelta pistetyistä piikeistä.
Mahan kasvatus jatkuu. Huomenna edessä raskausviikko 20+. Jännittävää seurata, mitä se tuo tullessaan.
lauantai 27. kesäkuuta 2015
Housuasiaa
Ensimmäisenä kävivät tukaliksi kankaiset ulkoiluhousut.
Korkea vyötärö ja joustamaton kangas eivät sopineet yhteen hormonihoidoissa turvonneen mahan kanssa. Onneksi kotioloissa helppo ratkaisu oli jättää nappi auki ja varmistaa vyöllä, että housut eivät tipu nilkkoihin.
Seuraavaksi sai unohtaa siistit suorat housut. Farkut saivat kelvata parempaankin työtilanteeseen, ongelma ratkaistu!
Pian farkkuvalikoimaan kävi kato. Vielä mahtuu, mutta puristaa epämukavasti, ei voi käyttää.
Vaatekaapin hyllyltä tyhjeni se tuttu housupino. "Ne housut, jotka mahtuvat päälle." Sivuun työnnetty kasa kasvoi. Ne liian pienet housut.
Pian jäljellä oli kahdet housut. Yhdet farkut, joissa vyötärö oli niin matala, ettei kasvava maha vielä haitannut. Ja toiset, jotka olivat strech-kangasta ja jotka olivat vielä joustaneet kasvavan mahan tieltä.
Ja nyt. Ihmettelen kasvavaa mahaani ja siitä rohkaistuneena tein ensimmäiset oikeat raskausajan hankinnat. Ostin vyötärölle lantiotuubin, joka helpottaa tavallisten farkkujen käyttöä. Ja lisäksi ostin ihka oikeat äitiyshousut, joissa on feikkivyötärö ja joustava kangas sen yläpuolella.
Kumpaakaan ostosta en ajatellut vielä ryhtyä aktiivisesti käyttämään. Ei maha vielä niin iso ole. Vyötärö vaan on kadonnut ja monet housuista ovat niin korkeita vyötäröltään, että olo on housuissa uskomattoman tukala. Nyt nuo ostokset ovat valmiina odottamassa sitä aamua, jolloin vyötärö puristaa eikä asunnosta pääse ulos ilman äitiyshousuja.
Äitiyshousujen ostaminen tuntui uskomattoman hienolta. Annoin itselleni luvan luottaa tulevaan. Minä olen ihan oikeasti raskaana. Olen yhden askeleen lähempänä omaa pienokaista.
Korkea vyötärö ja joustamaton kangas eivät sopineet yhteen hormonihoidoissa turvonneen mahan kanssa. Onneksi kotioloissa helppo ratkaisu oli jättää nappi auki ja varmistaa vyöllä, että housut eivät tipu nilkkoihin.
Seuraavaksi sai unohtaa siistit suorat housut. Farkut saivat kelvata parempaankin työtilanteeseen, ongelma ratkaistu!
Pian farkkuvalikoimaan kävi kato. Vielä mahtuu, mutta puristaa epämukavasti, ei voi käyttää.
Vaatekaapin hyllyltä tyhjeni se tuttu housupino. "Ne housut, jotka mahtuvat päälle." Sivuun työnnetty kasa kasvoi. Ne liian pienet housut.
Pian jäljellä oli kahdet housut. Yhdet farkut, joissa vyötärö oli niin matala, ettei kasvava maha vielä haitannut. Ja toiset, jotka olivat strech-kangasta ja jotka olivat vielä joustaneet kasvavan mahan tieltä.
Ja nyt. Ihmettelen kasvavaa mahaani ja siitä rohkaistuneena tein ensimmäiset oikeat raskausajan hankinnat. Ostin vyötärölle lantiotuubin, joka helpottaa tavallisten farkkujen käyttöä. Ja lisäksi ostin ihka oikeat äitiyshousut, joissa on feikkivyötärö ja joustava kangas sen yläpuolella.
Kumpaakaan ostosta en ajatellut vielä ryhtyä aktiivisesti käyttämään. Ei maha vielä niin iso ole. Vyötärö vaan on kadonnut ja monet housuista ovat niin korkeita vyötäröltään, että olo on housuissa uskomattoman tukala. Nyt nuo ostokset ovat valmiina odottamassa sitä aamua, jolloin vyötärö puristaa eikä asunnosta pääse ulos ilman äitiyshousuja.
Äitiyshousujen ostaminen tuntui uskomattoman hienolta. Annoin itselleni luvan luottaa tulevaan. Minä olen ihan oikeasti raskaana. Olen yhden askeleen lähempänä omaa pienokaista.
maanantai 22. kesäkuuta 2015
Kuudes juhannus
[Varoitus: Tämä teksti sisältää raskausajan hehkutusta. Jostain syystä tunnen oloni syylliseksi aina, kun kirjoitan blogiin tai kun edes ajattelen blogiin kirjoittamista. Lapsettomuusvuodet ovat selvästi jättäneet oman jälkensä. Lapsettomuusblogien maailmassa tunnen oloni petturiksi ja hurjan etuoikeutetuksi. Ei minulla ole oikeutta pahoittaa muiden mieltä omalla onnellani. Yritän nyt kuitenkin jatkaa kirjoittamista. Tämä olen minä kokonaisena, tänään rv 18+6.]
Vuosi sitten kirjoittelin juhannuskuulumisia. En tiedä, onko sen ajan lukijoista vielä moni seuraamassa tätä kovin hiljaista blogiani tällä hetkellä, mutta jos on, muistatte ehkä fiilikset. Masennusta. Vitutusta. Kiukkua. Merkityksettömyyden tunnetta. Pettymystä pettymysten jälkeen.
Juhannus tänä vuonna oli erilainen. Tänä vuonna päätimme jo alkuvuodesta, että emme vietä meille perinteistä mökkijuhannusta.
Omassa mielessäni juhannus oli muuttunut yhdeksi lapsettomuuden merkkipaaluksi. Juhannukset toistivat itseään; toiset tulivat raskaaksi, saivat lapsia ja kasvattivat niitä. Toiset ryyppäsivät liikaa. Itse en kuulunut kumpaankaan ryhmään. Juhannus oli yksi iso muistutus ulkopuolisuudesta enkä halunnut kokea samaa jälleen kerran.
Tiesin siis jo alkuvuodesta, että haluan juhannukseltani jotain aivan muuta. Vaikka olisin raskaana, en haluaisi kokea raskautta siinä perinteisessä ympäristössä. Ja jos en olisi raskaana, haluaisin juhannukseltani todellakin jotain aivan muuta.
Tällä kertaa sain täydellisen juhannuksen. Sain kaupunkiloman mieheni ja kasvavan vatsani kanssa.
Asiat ovat juuri nyt oikein hyvin. Kuudes juhannus ei tuonut tullessaan aiempien vuosien pettymyksiä.
Siitä saan olla hurjan kiitollinen joka hetki.
Vuosi sitten kirjoittelin juhannuskuulumisia. En tiedä, onko sen ajan lukijoista vielä moni seuraamassa tätä kovin hiljaista blogiani tällä hetkellä, mutta jos on, muistatte ehkä fiilikset. Masennusta. Vitutusta. Kiukkua. Merkityksettömyyden tunnetta. Pettymystä pettymysten jälkeen.
Juhannus tänä vuonna oli erilainen. Tänä vuonna päätimme jo alkuvuodesta, että emme vietä meille perinteistä mökkijuhannusta.
Omassa mielessäni juhannus oli muuttunut yhdeksi lapsettomuuden merkkipaaluksi. Juhannukset toistivat itseään; toiset tulivat raskaaksi, saivat lapsia ja kasvattivat niitä. Toiset ryyppäsivät liikaa. Itse en kuulunut kumpaankaan ryhmään. Juhannus oli yksi iso muistutus ulkopuolisuudesta enkä halunnut kokea samaa jälleen kerran.
Tiesin siis jo alkuvuodesta, että haluan juhannukseltani jotain aivan muuta. Vaikka olisin raskaana, en haluaisi kokea raskautta siinä perinteisessä ympäristössä. Ja jos en olisi raskaana, haluaisin juhannukseltani todellakin jotain aivan muuta.
Tällä kertaa sain täydellisen juhannuksen. Sain kaupunkiloman mieheni ja kasvavan vatsani kanssa.
Asiat ovat juuri nyt oikein hyvin. Kuudes juhannus ei tuonut tullessaan aiempien vuosien pettymyksiä.
Siitä saan olla hurjan kiitollinen joka hetki.
lauantai 23. toukokuuta 2015
Paljon kysymyksiä tulevaisuudesta
Käsittämätöntä, että nyt on meneillään jo viidestoista raskausviikko!
Olo on hyvä. Fiilis on hyvä. Ainakin juuri tällä hetkellä uskallan jopa luottaa raskauteen. En pelkää koko ajan keskenmenoa. Se on mahtava tunne. Olemme silti pitäneet edelleen hyvin matalaa profiilia raskauden suhteen. Vain läheisimmät ihmiset tietävät raskaudesta. Kaikki muut ehtivät kyllä kuulla myöhemminkin.
En edelläänkään ole tosissaan tajunnut, että olen raskaana. En ollenkaan käsitä, kuinka paljon elämämme tulee muuttumaan. Jos kesä viuhahtaa ohi yhtä nopeasti kuin yleensä, on marraskuu ihan yhtäkkiä täällä.
Olen tällä viikolla yrittänyt totutella ajatukseen, että ensi talvena en ole töissä. Olen normaalisti ehkä jopa liian työorientoitunut, joten ajatus tuntuu omituiselta. Nyt, kun iso osa lapsettomuuden taakasta on tippunut pois, on erilaista olla töissä. Hauskempaa. Mielenkiintoisempaa. Kevyempää.
Ennen käytin illat lapsettomuuden vatvomiseen, masentuneena olemiseen ja kaikkeen lapsettomuus-nettisurffailuun, ja nyt yhtäkkiä päästä on vapautunut hirvittävä määrä energiaa. Kaiken tuon vapautuneen energian haluaisi käyttää uuden oppimiseen. Yhtäkkiä nyt myös oman ammattitaidon kehittäminen tuntuu taas ihan uudella tavalla innostavalta.
Nyt, kun ainoa asia ei ole etsiä merkitystä elämälleen ja jaksaa päivästä toiseen.
Hassua, että vielä mikään ei ole muuttunut ja silti ihan kaikki on jo muuttunut.
Töissä tuntuu hauskemmalta, ja jossain kieroutuneessa mielentilassa yritän tehdä itsestäni töissä tärkeän. Ettei minua unohdettaisi, kun olen poissa. Päätöntä. Ei työelämäni lopu siihen, että jään äitiyslomalle. Ja mikä voisi olla tärkeämpää, kuin olla kotona sen kauan odotetun pikkuisen kanssa?
Kaikki tuleva ihmetyttää. Millaista elämä on sitten, kun meillä on ihan oikeasti vauva?
Millaisessa kodissa haluamme sitten asua? Millä seudulla haluamme asua? Mikä on meille sitten tärkeää perheenä? Onko nykyinen kotimme ihan mahdoton vauvaperheelle?
Näemmekö edelleen ystäviämme ja ystäväperheitämme? Olemmeko niin väsyneitä, ettemme jaksa poistua kotoa ja tavata ystäviämme? Miten säilytetään elämän sosiaalisuus, kun kotona on pieni vauva?
Voiko vauvan kanssa matkustaa? Olemmeko niin väsyneitä, ettemme halua matkustaa?
Jaksanko väsyneenä miettiä terveellistä ruokavaliota vai muuttuuko syömiseni epäterveellisen ruuan naposteluksi? Miten muistaisin priorisoida unta?
Kuinka osaisin olla kiukuttelematta miehelleni sitten, kun en ole nukkunut moneen yöhön tarpeeksi?
Kuinka opin olemaan ilman haastavia ajattelua vaativia tehtäviä? Miten opin olemaan ilman tuttua työyhteisöä? Löydänkö mitään mielenkiintoista ajateltavaa, etteivät aivoni surkastuisi kokonaan pois äitiysloman aikana?
Kuinka voisin oppia ennen synnytystä nauttimaan hetkestä ja olemaan läsnä tässä ja nyt?
Kuinka voisin olla rakastava, lämmin ja hetkessä kiinni oleva äiti, joka aina kuuntelee lastaan, mutta ei liikaa lelli tai ole ylihuolehtivainen?
Kuinka voisin rakentaa itselleni hyvät vahvat toimintamallit, etten väsyneenä toteuttaisi automaattiohjauksella juuri niitä lapsuudenkodista opittuja tapoja, jotka niin kovasti haluaisin heivata roskakoriin?
Miten ihmeessä voisin saada käyttööni niiden ihailemieni äitien ja isien toimintatavat, jotka ovat rentoja, hauskoja, läsnä tässä hetkessä ja aina valmiina keskustelemaan lastensa kanssa?
Olo on hyvä. Fiilis on hyvä. Ainakin juuri tällä hetkellä uskallan jopa luottaa raskauteen. En pelkää koko ajan keskenmenoa. Se on mahtava tunne. Olemme silti pitäneet edelleen hyvin matalaa profiilia raskauden suhteen. Vain läheisimmät ihmiset tietävät raskaudesta. Kaikki muut ehtivät kyllä kuulla myöhemminkin.
En edelläänkään ole tosissaan tajunnut, että olen raskaana. En ollenkaan käsitä, kuinka paljon elämämme tulee muuttumaan. Jos kesä viuhahtaa ohi yhtä nopeasti kuin yleensä, on marraskuu ihan yhtäkkiä täällä.
Olen tällä viikolla yrittänyt totutella ajatukseen, että ensi talvena en ole töissä. Olen normaalisti ehkä jopa liian työorientoitunut, joten ajatus tuntuu omituiselta. Nyt, kun iso osa lapsettomuuden taakasta on tippunut pois, on erilaista olla töissä. Hauskempaa. Mielenkiintoisempaa. Kevyempää.
Ennen käytin illat lapsettomuuden vatvomiseen, masentuneena olemiseen ja kaikkeen lapsettomuus-nettisurffailuun, ja nyt yhtäkkiä päästä on vapautunut hirvittävä määrä energiaa. Kaiken tuon vapautuneen energian haluaisi käyttää uuden oppimiseen. Yhtäkkiä nyt myös oman ammattitaidon kehittäminen tuntuu taas ihan uudella tavalla innostavalta.
Nyt, kun ainoa asia ei ole etsiä merkitystä elämälleen ja jaksaa päivästä toiseen.
Hassua, että vielä mikään ei ole muuttunut ja silti ihan kaikki on jo muuttunut.
Töissä tuntuu hauskemmalta, ja jossain kieroutuneessa mielentilassa yritän tehdä itsestäni töissä tärkeän. Ettei minua unohdettaisi, kun olen poissa. Päätöntä. Ei työelämäni lopu siihen, että jään äitiyslomalle. Ja mikä voisi olla tärkeämpää, kuin olla kotona sen kauan odotetun pikkuisen kanssa?
Kaikki tuleva ihmetyttää. Millaista elämä on sitten, kun meillä on ihan oikeasti vauva?
Millaisessa kodissa haluamme sitten asua? Millä seudulla haluamme asua? Mikä on meille sitten tärkeää perheenä? Onko nykyinen kotimme ihan mahdoton vauvaperheelle?
Näemmekö edelleen ystäviämme ja ystäväperheitämme? Olemmeko niin väsyneitä, ettemme jaksa poistua kotoa ja tavata ystäviämme? Miten säilytetään elämän sosiaalisuus, kun kotona on pieni vauva?
Voiko vauvan kanssa matkustaa? Olemmeko niin väsyneitä, ettemme halua matkustaa?
Jaksanko väsyneenä miettiä terveellistä ruokavaliota vai muuttuuko syömiseni epäterveellisen ruuan naposteluksi? Miten muistaisin priorisoida unta?
Kuinka opin olemaan ilman haastavia ajattelua vaativia tehtäviä? Miten opin olemaan ilman tuttua työyhteisöä? Löydänkö mitään mielenkiintoista ajateltavaa, etteivät aivoni surkastuisi kokonaan pois äitiysloman aikana?
Kuinka voisin oppia ennen synnytystä nauttimaan hetkestä ja olemaan läsnä tässä ja nyt?
Kuinka voisin olla rakastava, lämmin ja hetkessä kiinni oleva äiti, joka aina kuuntelee lastaan, mutta ei liikaa lelli tai ole ylihuolehtivainen?
Kuinka voisin rakentaa itselleni hyvät vahvat toimintamallit, etten väsyneenä toteuttaisi automaattiohjauksella juuri niitä lapsuudenkodista opittuja tapoja, jotka niin kovasti haluaisin heivata roskakoriin?
Miten ihmeessä voisin saada käyttööni niiden ihailemieni äitien ja isien toimintatavat, jotka ovat rentoja, hauskoja, läsnä tässä hetkessä ja aina valmiina keskustelemaan lastensa kanssa?
sunnuntai 10. toukokuuta 2015
12+
Nyt eletään päivää 12+5. Raskausviikko 12! Silloin, kun en vielä ollut raskaana, kadehdin valtavasti niitä ihmisiä, jotka ylipäänsä saivat plussan. Ja kun itse sain plussan, tuntui siltä, että raskausviikolla 12 raskaus on jo todella pitkällä. Raskausviikko 12 on jotain todella hienoa. Silloin ollaan jo todella pitkällä! Näin ajattelin.
Onhan se hienoa, ei sitä voi kieltää. Silti kaikki tuntuu yhä edelleen valtavan epätodelliselta ja katoavaiselta. Ei raskaudesta ole vielä tullut niin konkreettista kuin aiemmin kuvittelin, että siitä olisi tähän mennessä tullut.
Tiistai.
Vuorossa niskaturvotusultra. Ultrakuvassa näkyi paikoillaan kököttävä ufonnäköinen tyyppi, jolla oli valtava pää ja pikkuruiset kädet ja jalat. Ultralaitteella tökkiminen herätti tyypin ja paikoillaan kököttäminen loppui. Koko vastasi 12+2 päivää ja kaikki oli kunnossa.
Pohdimme miehen kanssa, milloin kertoisimme muutamille läheisille raskaudesta. Raskaudesta tietää 12 henkilöä, jotka ovat perheenjäseniä ja läheisiä ystäviä. Milloin kertoisimme esimerkiksi läheisimmille työkavereille? Mies haluaa odottaa mahdollisimman pitkään, minä alan jo kiemurrella kertomisenhalusta.
Keskiviikko.
Pientä verenvuotoa wc-käynnillä. Miksi ihmeessä aina täytyy tapahtua jotain, kun alkaa vähän rentoutua?
Torstai.
Huomaan, että olen ollut koko viikon vähemmän turvonnut kuin aiemmin. Maha on siis hieman pienempi kuin aiemmilla viikoilla. Vielä kun tietäisi mistä tuo johtuu. Viime viikkoina olen yrittänyt kerätä vinkkejä alkuraskauden turvotukseen. Lista näyttää tältä:
ps. Blogin seuraaminen on mahdollista myös Bloglovin-palvelussa.
Onhan se hienoa, ei sitä voi kieltää. Silti kaikki tuntuu yhä edelleen valtavan epätodelliselta ja katoavaiselta. Ei raskaudesta ole vielä tullut niin konkreettista kuin aiemmin kuvittelin, että siitä olisi tähän mennessä tullut.
Tiistai.
Vuorossa niskaturvotusultra. Ultrakuvassa näkyi paikoillaan kököttävä ufonnäköinen tyyppi, jolla oli valtava pää ja pikkuruiset kädet ja jalat. Ultralaitteella tökkiminen herätti tyypin ja paikoillaan kököttäminen loppui. Koko vastasi 12+2 päivää ja kaikki oli kunnossa.
Pohdimme miehen kanssa, milloin kertoisimme muutamille läheisille raskaudesta. Raskaudesta tietää 12 henkilöä, jotka ovat perheenjäseniä ja läheisiä ystäviä. Milloin kertoisimme esimerkiksi läheisimmille työkavereille? Mies haluaa odottaa mahdollisimman pitkään, minä alan jo kiemurrella kertomisenhalusta.
Keskiviikko.
Pientä verenvuotoa wc-käynnillä. Miksi ihmeessä aina täytyy tapahtua jotain, kun alkaa vähän rentoutua?
Torstai.
Huomaan, että olen ollut koko viikon vähemmän turvonnut kuin aiemmin. Maha on siis hieman pienempi kuin aiemmilla viikoilla. Vielä kun tietäisi mistä tuo johtuu. Viime viikkoina olen yrittänyt kerätä vinkkejä alkuraskauden turvotukseen. Lista näyttää tältä:
- Kävely turvottaa, mahdollisimman vähän kävelyä siis.
- Hiilarit turvottavat. Suolainen ja rasvainen ruoka turvottaa. Mahdollisimman vähän näitä siis. (Gluteenittomalla ruokavaliolla turhien hiilareiden välttely on jopa aika helppoa, turhia kiusauksia tulee paljon vähemmän.)
- Hiilihapolliset juomat turvottavat. Juomaksi mielellään vettä tai teetä, ja mahdollisimman paljon vettä, että nesteet saa kiertämään.
- Paljon kasviksia ja hedelmiä. Greippi ja myös muut sitrushedelmät saattavat vähentää turvotusta.
En ole enää yltiöväsynyt ja muitakin raskausoireita on vähemmän. Olen päässyt kuntoilemaankin pari kertaa viikon aikana. Olisin huolestunut ellen tietäisi, että ultrassa kaikki oli kunnossa.
Perjantai.
Taas pienenpientä verenvuotoa. Soitan neuvolaan, pieni verenvuoto on täysin normaalia. Ei syytä huoleen.
Taas pienenpientä verenvuotoa. Soitan neuvolaan, pieni verenvuoto on täysin normaalia. Ei syytä huoleen.
Lauantai.
Tänään vietetään lapsettomien lauantaita. Tuntuu pahalta kaikkien niiden puolesta, joiden tiedän viettävän tätä päivää vähän erilaisissa merkeissä. Tunnen oloni todella etuoikeutetuksi. Saan itse olla omasta tilanteestani äärettömän kiitollinen.
Mahani on paisunut tuplakokoiseksi. Se siitä vähäisemmästä turvotuksesta. Rikoin perjantaina omia periaatteitani ja herkuttelin suolaisella ja rasvaisella ruualla sekä hiilihappojuomalla. Saan näköjään kantaa nyt seuraukset. Tällaisen mahan kanssa on mahdotonta piilotella raskautta. Onneksi tänään ei ole työpäivä.
Sunnuntai.
Tänään on äitienpäivä. Vuosi sitten äitienpäivä herätti kiukkua ja tuskaa. En ole tänään äiti, mutta olen lähempänä sitä kuin koskaan aiemmin.
Aamulla maha on taas vähemmän turvonnut. Käymme kymmenen kilometrin sunnuntaikävelyllä (no, poikkeamme matkalla sekä kahville että syömään, mutta kävelymatka oli silti 10 kilometriä). Kävelyretken päätteeksi mahani on jälleen tuplakokoinen. Jos vatsa ei laskeudu yön aikana, voi huomenna tulla töissä kummallisia tilanteita. En ole kertonut raskaudesta edes niille läheisille työkavereille, joita pidän ystävänäni. Yhtäkkinen vauvamahan ilmestyminen voisi olla melkoinen yllätys. Vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että kertominen kannattaa hoitaa lähipäivinä - turvonneen mahan piilottaminen ei onnistu enää pitkään.
Tänään vietetään lapsettomien lauantaita. Tuntuu pahalta kaikkien niiden puolesta, joiden tiedän viettävän tätä päivää vähän erilaisissa merkeissä. Tunnen oloni todella etuoikeutetuksi. Saan itse olla omasta tilanteestani äärettömän kiitollinen.
Mahani on paisunut tuplakokoiseksi. Se siitä vähäisemmästä turvotuksesta. Rikoin perjantaina omia periaatteitani ja herkuttelin suolaisella ja rasvaisella ruualla sekä hiilihappojuomalla. Saan näköjään kantaa nyt seuraukset. Tällaisen mahan kanssa on mahdotonta piilotella raskautta. Onneksi tänään ei ole työpäivä.
Sunnuntai.
Tänään on äitienpäivä. Vuosi sitten äitienpäivä herätti kiukkua ja tuskaa. En ole tänään äiti, mutta olen lähempänä sitä kuin koskaan aiemmin.
Aamulla maha on taas vähemmän turvonnut. Käymme kymmenen kilometrin sunnuntaikävelyllä (no, poikkeamme matkalla sekä kahville että syömään, mutta kävelymatka oli silti 10 kilometriä). Kävelyretken päätteeksi mahani on jälleen tuplakokoinen. Jos vatsa ei laskeudu yön aikana, voi huomenna tulla töissä kummallisia tilanteita. En ole kertonut raskaudesta edes niille läheisille työkavereille, joita pidän ystävänäni. Yhtäkkinen vauvamahan ilmestyminen voisi olla melkoinen yllätys. Vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että kertominen kannattaa hoitaa lähipäivinä - turvonneen mahan piilottaminen ei onnistu enää pitkään.
ps. Blogin seuraaminen on mahdollista myös Bloglovin-palvelussa.
maanantai 4. toukokuuta 2015
Kuuluuko fyysinen valta ajatuksille?
Pari viikkoa sitten kirjoittelin verenvuodosta. Kirjoitin paniikista ja lopulta onnellisesta lopputuloksesta.
Kaikesta en tuolloin kirjoittanut. Tämä kirjoitus kattaa nyt tuon kokemuksen jälkimietteet aiheesta nimeltä fyysinen kipu.
Tuolloin sunnuntaina päivällä vuodin verta. Minulla verenvuoto raskauden aikana assosioituu vahvasti vuoden takaiseen keskenmenoon, joten en ollut optimistinen tilanteesta. Sen sijaan panikoin kunnolla.
Sunnuntaina illalla alavatsassa tuntui jomotusta. Yöllä tuo yltyi kivuksi. En nukkunut juuri ollenkaan, sillä pelkäsin niin kovasti.
Aamulla kipu muuttui kovaksi alavatsan vihlonnaksi. Yritin tehdä töitä, mutta alavatsaan sattui hetkittäin todella kovaa. Harkitsin särkylääkettä, mutta en ottanut lääkettä, sillä halusin tuntea tarkkaan jokaisen tuntemuksen. Kun vatsaa vihloi, olisi tehnyt mieli huutaa ääneen. Ihmettelin mielessäni, miten selviäisin työpäivästä ultran jälkeen.
Sitten tuli ultra. Kerroin lääkärille kovista kivuistani. Lääkäri kokeili alavatsaa, mutta ei saanut kipuja omalla kosketuksellaan aikaan. Kohtu ei tuntunut aralta. Päällisin puolin kivulle ei ollut syytä.
Kun lääkäri pääsi ultraamaan, ultrassa kaikki olikin kunnossa. Ei ollut mitään syytä verenvuodolle eikä mitään syytä alavatsan koville kivuille. Lääkäri kommentoi, että kohdun kasvu saa hieman aikaan pientä jomotusta, mutta se ei ole niin kivuliasta, että siihen tarvitsisi särkylääkettä.
Kävelin pois lääkärin luota iloisena ja onnellisena. Sen jälkeen en tuntenut vihlontaa alavatsassa. Ei kovia kipua, ei edes pientä jomotusta. Kipu oli jäänyt lääkärin luo.
Sain ilmeisesti koko hemmetin kivun itse aikaan. Pelkillä omilla ajatuksillani. Pelkäämällä ja panikoimalla.
Kun tajusin tuon, tunsin oloni todella hölmöksi. Olin hämmentynyt. Voinko ihan oikeasti omilla ajatuksillani saada aikaan todella kovaa fyysistä kipua?
Ilmeisesti voin. Ajatusten voima on valtava.
Juttelin ystäväni kanssa, jolla oli myös omia kokemuksia siitä, kuinka oma pää saa luotua pienestä vaivasta suuren kivun. Ja kuinka kipu häviää äkkiä, kun saa tietää, ettei oletettua syytä kivulle olekaan.
Jälkikäteen olen pohtinut tuota enemmänkin. Jos kerran ajatuksilla on niin valtava voima, mihin kaikkeen ne vaikuttavat? Kuinka paljon omat ajatukset vaikuttavat esimerkiksi hedelmöityshoitojen lopputulokseen? Onko raskaaksi tuleminen helpompaa, jos aidosti uskoo siihen, että se on mahdollista - tai jopa todennäköistä?
Entä oliko itselläni vain sattumaa, että tänä vuonna sain luotua syksyä rennomman, iloisemman ja optimistisemman asenteen elämääni, ja juuri nyt tulin raskaaksi?
Tuolla ei sinänsä ole nyt merkitystä. Olen hirmuisen kiitollinen siitä, että olen nyt raskaana - oli tausta mikä tahansa.
(Olen jo aiemmin törmännyt ajatusten voimasta kertoviin artikkeleihin. Myös Yle on ohjelmassaan esittänyt esimerkkejä aiheesta.)
sunnuntai 3. toukokuuta 2015
Sähläystä ja kuulumisia
Heippa.
Sähläsin eilen Bloggerin kanssa ja onnistuin julkaisemaan tekstin, jota olin vasta ryhtynyt kirjoittamaan. Poistin sen samantien, mutta luultavasti moni aktiiviseuraaja sai ilmoituksen uudesta tekstistä. Pahoittelut tästä.
En eilen ehtinyt (lue: en jaksanut) kirjoittaa julkaistavaa tekstiä, mutta yritän nyt saada pikaisesti raavittua kasaan joitain kuulumisia.
Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt tovi. Tähän on olemassa syy: iltaisin, siihen tuttuun kirjoitusaikaani väsyttää. Ei ihan hirvittävän paljon, mutta sen verran, että jaksan juuri lukea helppoa romaania, mutta en miettiä kokonaisia lauseita, joita kirjoittaisi blogiin. Kirjoittaminen on siis jäänyt.
Tänään eletään päivää 11+5. Suurimmat raskausoireet ovat iltaisin tuleva kova väsymys sekä pissaustarve aina keskellä yötä.
Ei siis mitään kovin ihmeellistä.
Tällä hetkellä raskaudesta tietää meidän lisäksemme 12 ihmistä. Toivon, että mahani ei ole vielä herättänyt huomiota laajemmassa ihmisjoukossa.
Ylihuomenna meillä on luvassa viikon 12 ultra. Jännittävä päivä siis edessä. Toivotaan, että kaikki on hyvin ja saamme taas katsella iloisesti viuhtovia käsiä!
Sähläsin eilen Bloggerin kanssa ja onnistuin julkaisemaan tekstin, jota olin vasta ryhtynyt kirjoittamaan. Poistin sen samantien, mutta luultavasti moni aktiiviseuraaja sai ilmoituksen uudesta tekstistä. Pahoittelut tästä.
En eilen ehtinyt (lue: en jaksanut) kirjoittaa julkaistavaa tekstiä, mutta yritän nyt saada pikaisesti raavittua kasaan joitain kuulumisia.
Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt tovi. Tähän on olemassa syy: iltaisin, siihen tuttuun kirjoitusaikaani väsyttää. Ei ihan hirvittävän paljon, mutta sen verran, että jaksan juuri lukea helppoa romaania, mutta en miettiä kokonaisia lauseita, joita kirjoittaisi blogiin. Kirjoittaminen on siis jäänyt.
Tänään eletään päivää 11+5. Suurimmat raskausoireet ovat iltaisin tuleva kova väsymys sekä pissaustarve aina keskellä yötä.
Ei siis mitään kovin ihmeellistä.
Tällä hetkellä raskaudesta tietää meidän lisäksemme 12 ihmistä. Toivon, että mahani ei ole vielä herättänyt huomiota laajemmassa ihmisjoukossa.
Ylihuomenna meillä on luvassa viikon 12 ultra. Jännittävä päivä siis edessä. Toivotaan, että kaikki on hyvin ja saamme taas katsella iloisesti viuhtovia käsiä!
maanantai 20. huhtikuuta 2015
Pelkoa ja viuhtovia käsiä
Valvoin koko viime yön ja pelkäsin. En edes uskaltanut nukahtaa. Keskityin pelkäämiseen.
Aamulla yritin tehdä töitä, mutta alavatsaa vihloi kovaa ja kivuliaasti. Koko aamun odotin ja pelkäsin. Mietin, että tekisin ihan mitä vain ja maksaisin ihan mitä vain, kun vain kaikki olisi kunnossa.
En tiedä, milloin olisin pelännyt niin paljon. En ehkä koskaan aiemmin.
Aamupäivällä pääsin lääkärin vastaanotolle.
Ja miten kävikään?
Täällähän on kaikki aivan kunnossa, Tuossa on sykkivä sydän ja tuossa viuhtovat kädet.
Ruudulla näkyi maailman pienimmät, vielä epämääräisen muotoiset viuhtovat kädet.
Maailman isoin helpotus! Kuinka mahtavaa on saada takaisin jotain niin tärkeää, jonka pelkäsi jo menettäneensä!
Lääkäri epäili, että eilinen verenvuoto tuli kohdunkaulalta. Kohdussa ei näkynyt jälkiä verenvuodosta ja istukka oli kunnossa. Alkio oli jo 29,9mm pitkä. Juuri niinkuin pitääkin.
Köyhdyin yksityisen lääkärin käynnistä tässä vaiheessa 200 euroa, mutta se ei haittaa. Mielenrauhasta tuo on pieni raha.
Aamulla yritin tehdä töitä, mutta alavatsaa vihloi kovaa ja kivuliaasti. Koko aamun odotin ja pelkäsin. Mietin, että tekisin ihan mitä vain ja maksaisin ihan mitä vain, kun vain kaikki olisi kunnossa.
En tiedä, milloin olisin pelännyt niin paljon. En ehkä koskaan aiemmin.
Aamupäivällä pääsin lääkärin vastaanotolle.
Ja miten kävikään?
Täällähän on kaikki aivan kunnossa, Tuossa on sykkivä sydän ja tuossa viuhtovat kädet.
Ruudulla näkyi maailman pienimmät, vielä epämääräisen muotoiset viuhtovat kädet.
Maailman isoin helpotus! Kuinka mahtavaa on saada takaisin jotain niin tärkeää, jonka pelkäsi jo menettäneensä!
Lääkäri epäili, että eilinen verenvuoto tuli kohdunkaulalta. Kohdussa ei näkynyt jälkiä verenvuodosta ja istukka oli kunnossa. Alkio oli jo 29,9mm pitkä. Juuri niinkuin pitääkin.
Köyhdyin yksityisen lääkärin käynnistä tässä vaiheessa 200 euroa, mutta se ei haittaa. Mielenrauhasta tuo on pieni raha.
sunnuntai 19. huhtikuuta 2015
Painajainen
Tänään päivä 9+5.
Vessakäynnillä verenvuotoa. Ei paljon, mutta kirkkaan punaista.
Painajainen. Paniikki.
Miten hajoavaista onni ja luottamus onkaan...
Sain varattua yksityiselle ultran huomiselle aamupäivälle. Pelottaa. Miten ihmeessä selviän yöstä ja huomisesta?
Edit: ylihuomenna on vuosi keskenmenostani. Tieto ei helpota omaa oloani.
Vessakäynnillä verenvuotoa. Ei paljon, mutta kirkkaan punaista.
Painajainen. Paniikki.
Miten hajoavaista onni ja luottamus onkaan...
Sain varattua yksityiselle ultran huomiselle aamupäivälle. Pelottaa. Miten ihmeessä selviän yöstä ja huomisesta?
Edit: ylihuomenna on vuosi keskenmenostani. Tieto ei helpota omaa oloani.
sunnuntai 12. huhtikuuta 2015
Möhköfantti
Olen onnellisesti raskaana, joten nyt ei pitäisi olla syytä valittaa mistään, mutta tilitän nyt ihan pikkaisen kuitenkin.
Vuosien ajan olen ihaillut sitä sporttista naistyyppiä, joka raskaana saa kannettavakseen pienen kauniin mahakummun. Tällainen nainen on hoikka, hän ei turpoa holtittomasti eikä hänestä takaapäin huomaa, että hän on raskaana. Vatsa kasvaa hissukseen kaikilta piilossa ja raskaus pysyy salassa niin pitkään, että siitä on luontevaa puhua.
Yhtään tällaista naista en tunne läheisesti, mutta heihin voi törmätä kuntosalilla, jumpassa tai vaikkapa juoksupolulla.
Olen haaveillut siitä, että voisin joskus olla tällainen nainen.
Viimeistään nyt on käynyt täysin selväksi, että minä en ole, eikä minusta koskaan tule tällaisen ihailemani naistyypin edustaja.
Nyt eletään päivää 8+5, ja olen paisuva isomahainen möhköfantti.
Taas. Munasolujen keräyksen jälkeen näytin siltä kuin olisin 25 viikolla raskaana ja nyt on tilanne täysin sama.
Aamuisin tilanne on parempi, mutta iltaa kohden mahani paisuu sitä vauhtia, että tuota turpoavaa jättiläistä ei saa minnekään piiloon. Tunikatkin tuntuvat vain korostavan mahaani. Ja sikiön kasvun pitäisi näkyä ulospäin vasta viikolta 20 alkaen. Eli kolmen kuukauden päästä.
Hieman mieltä piristää se, että googlen perusteella alkuraskauden turvotus on melko yleinen ongelma. Osalla turvotus alkaa heti positiivisesta raskaustestistä. Mutta silti. Olisin halunnut pitää asian piilossa edes tuonne viikolle 12. Tuollaisesta ei näillä näkymin tarvitse edes haaveilla - kaikki kyllä tietävät asiasta jo paljon etukäteen :D
Olen jo nyt saanut osakseni tuijottavia katseita mahan seudulle. Netti kertoi, että joku oli saanut raskausuteluita tuttaviltaan raskausviikolla 9. Uteluita odotellessa siis.
Turvotus aiheuttaa taas mukavan ongelman nimeltä "mitä laittaa töihin päälle, että asia pysyisi piilossa edes hetken vielä". Hyviä ratkaisuita ei ole tullut.
Tavallaan mietin samalla, mikä ihmeen ongelma tässä nyt on. Olen raskaana ja näytän siltä kuin olisin raskaana.
Ehkä pitäisi kaikissa epämukavissa tilanteissa vain nostaa pää pystyyn ja todeta ääneen: Olen raskaana ja olen turvonnut möhköfantiksi. Mutta koska koko homma on ihan alussa, mitä vain voi vielä tapahtua. Palataan asiaan kolmen kuukauden päästä!
P.s. Tältä näyttää söpövatsainen raskaana oleva nainen:
Vuosien ajan olen ihaillut sitä sporttista naistyyppiä, joka raskaana saa kannettavakseen pienen kauniin mahakummun. Tällainen nainen on hoikka, hän ei turpoa holtittomasti eikä hänestä takaapäin huomaa, että hän on raskaana. Vatsa kasvaa hissukseen kaikilta piilossa ja raskaus pysyy salassa niin pitkään, että siitä on luontevaa puhua.
Yhtään tällaista naista en tunne läheisesti, mutta heihin voi törmätä kuntosalilla, jumpassa tai vaikkapa juoksupolulla.
Olen haaveillut siitä, että voisin joskus olla tällainen nainen.
Viimeistään nyt on käynyt täysin selväksi, että minä en ole, eikä minusta koskaan tule tällaisen ihailemani naistyypin edustaja.
Nyt eletään päivää 8+5, ja olen paisuva isomahainen möhköfantti.
Taas. Munasolujen keräyksen jälkeen näytin siltä kuin olisin 25 viikolla raskaana ja nyt on tilanne täysin sama.
Aamuisin tilanne on parempi, mutta iltaa kohden mahani paisuu sitä vauhtia, että tuota turpoavaa jättiläistä ei saa minnekään piiloon. Tunikatkin tuntuvat vain korostavan mahaani. Ja sikiön kasvun pitäisi näkyä ulospäin vasta viikolta 20 alkaen. Eli kolmen kuukauden päästä.
Hieman mieltä piristää se, että googlen perusteella alkuraskauden turvotus on melko yleinen ongelma. Osalla turvotus alkaa heti positiivisesta raskaustestistä. Mutta silti. Olisin halunnut pitää asian piilossa edes tuonne viikolle 12. Tuollaisesta ei näillä näkymin tarvitse edes haaveilla - kaikki kyllä tietävät asiasta jo paljon etukäteen :D
Olen jo nyt saanut osakseni tuijottavia katseita mahan seudulle. Netti kertoi, että joku oli saanut raskausuteluita tuttaviltaan raskausviikolla 9. Uteluita odotellessa siis.
Turvotus aiheuttaa taas mukavan ongelman nimeltä "mitä laittaa töihin päälle, että asia pysyisi piilossa edes hetken vielä". Hyviä ratkaisuita ei ole tullut.
Tavallaan mietin samalla, mikä ihmeen ongelma tässä nyt on. Olen raskaana ja näytän siltä kuin olisin raskaana.
Ehkä pitäisi kaikissa epämukavissa tilanteissa vain nostaa pää pystyyn ja todeta ääneen: Olen raskaana ja olen turvonnut möhköfantiksi. Mutta koska koko homma on ihan alussa, mitä vain voi vielä tapahtua. Palataan asiaan kolmen kuukauden päästä!
P.s. Tältä näyttää söpövatsainen raskaana oleva nainen:
perjantai 10. huhtikuuta 2015
Ajatuksia hetkestä 8+3
Tänään eletään päivää 8+3.
Päivät kuluvat hurjan kiireellä töiden keskellä, mutta aika silti matelee.
Milloin voisimme olla siinä tilanteessa, että pystyisimme ihan oikeasti luottamaan siihen, että kaikki menee hyvin?
Onneksi kolme tärkeää etappia on saavutettu:
Muiden kanssa jutellessa sen huomaa. Ne harvat läheiset, jotka raskaudesta tietävät, ovat innoissaan. Ehkä he uskaltavat luottaa siihen, että kaikki menee hyvin? Ja heillä ei ole viiden vuoden odottamista painamassa mieltä. Itse en osaa vielä olla suuresti innoissaan - pelottaa liikaa.
Oireita minulle ei ole tullut lisää. Edelleen herään joka yö vessaan. Jano ja nälkä ovat molemmat aiempaa kovemmat. Ja välillä päässä sumenee, kun nousee nopeasti ylös. Ja rinnat ovat iltaisin hieman arat ja turvonneet. Myös vatsa tuntuu turpoavan iltaisin. Mutta ei mitään tämän kummempaa. Ja minä kun kuvittelin, että raskaus muistuttaisi olemassa olostaan koko ajan.
Toivottavasti kaikki on kuitenkin edelleen hyvin.
Päivät kuluvat hurjan kiireellä töiden keskellä, mutta aika silti matelee.
Milloin voisimme olla siinä tilanteessa, että pystyisimme ihan oikeasti luottamaan siihen, että kaikki menee hyvin?
Onneksi kolme tärkeää etappia on saavutettu:
- Ensimmäinen ultra ja sydämenlyönnit. Tuo on mieletöntä edelleen, kun sitä miettii.
- Vuosi sitten sain keskenmenon raskausviikolla 7+3. Tuo maaginen aikaraja on ylitetty. Ainakin olemme pidemmällä kuin viimeksi. Paljon pidemmällä!
- Keskenmeno tapahtui pääsiäismaanantaina. Päivä oli painajaismainen enkä tiedä, koska minuun olisi sattunut niin paljon - sekä fyysisesti että henkisesti. Pelkäsin, että jatkossa muistaisin pääsiäisen vain surujuhlana. Pelkäsin ehkä myös, että historia toistaa itseään. Sen takia tämän vuoden pääsiäinen jännitti etukäteen. Nyt olen onneksi saanut jo uusia muistoja iloisesta pääsiäisestä raskaana!
Muiden kanssa jutellessa sen huomaa. Ne harvat läheiset, jotka raskaudesta tietävät, ovat innoissaan. Ehkä he uskaltavat luottaa siihen, että kaikki menee hyvin? Ja heillä ei ole viiden vuoden odottamista painamassa mieltä. Itse en osaa vielä olla suuresti innoissaan - pelottaa liikaa.
Oireita minulle ei ole tullut lisää. Edelleen herään joka yö vessaan. Jano ja nälkä ovat molemmat aiempaa kovemmat. Ja välillä päässä sumenee, kun nousee nopeasti ylös. Ja rinnat ovat iltaisin hieman arat ja turvonneet. Myös vatsa tuntuu turpoavan iltaisin. Mutta ei mitään tämän kummempaa. Ja minä kun kuvittelin, että raskaus muistuttaisi olemassa olostaan koko ajan.
Toivottavasti kaikki on kuitenkin edelleen hyvin.
perjantai 3. huhtikuuta 2015
Kuinka varmistaa reipas raskaus?
"Äidin raskautta edeltävällä ja sen aikaisella ravitsemuksella, stressillä, hormonitasapainolla, piilevillä infektioilla, tupakoinnilla ja elimistössä olevilla toksiineilla on äidin voinnin lisäksi merkittävä vaikutus myös kehittyvään lapseen.
Näin on ollut myös omien vanhempiemme ja heidän vanhempiensa kohdalla. Munasolu, josta sinä tai minä olemme saaneet alkumme, on saanut vaikutteita jo isoäitimme ravinnosta, elintavoista ja ympäristöstä."
(Kaisa Jaakkola, Reipas, rakas raskaus)
Viime viikolla ostin ja luin Kaisa Jaakkolan kirjan nimeltä Reipas, rakas raskaus.
Kirja sisälsi reilut 200 sivua tiukkaa asiaa hedelmällisyydestä, kehon tarvitsemista vitamiineista, ravinnosta sekä muista asiaan liittyvistä aiheista.
Kokemus oli varsin positiivinen. Kirja sisälsi paljon tuttua asiaa (jep, vitamiineilla on ihan oikeasti vaikutusta onnistumiseen), ja paljon myös uutta asiaa (ai, äidin kokema stressi vaikuttaa suoraan vauvan aivoihin...).
Pelkäsin, että tällaisella vahvalla lapsettoman identiteetillä kirja turhauttaisi ja kiukuttaisi. Että se olisi liikaa suunnattu niille, jotka itse päättävät, milloin tulla raskaaksi.
Ai, että pitäisi ensin muuttaa elämäntapojaan, ja vasta sitten muutaman kuukauden päästä aloittaa yrittäminen? Kuka kumma haluaisi odottaa yhtään ylimääräistä kuukautta, jos joka tapauksessa on luvassa viiden vuoden yritys? Kyllä sitä ehtii elämäntapojaan muuttaa siinä odotellessakin!
Kun pääsin yli näistä omista alkupohdinnoistani, kirja ei turhauttanut eikä kiukuttanut.
Sen sijaan lopputulos oli, että ahmin kirjan vauhdilla.
Luulen, että olisin ahminut kirjan vauhdilla, vaikka en olisikaan raskaana.
Jos olet raskaana, suosittelen lämpimästi, että luet kirjan.
Ja jos et ole raskaana, mutta haluaisit olla, kannattaa kirja lukea myös silloin. Pääsisältö liittyi kuitenkin siihen, mitä kaikkea olisi hyvä tehdä jo ennen kuin on raskaana, jotta todennäköisyys tulla raskaaksi paranisi ja jotta lopputuloksena syntyisi mahdollisimman terve vauva.
Näin on ollut myös omien vanhempiemme ja heidän vanhempiensa kohdalla. Munasolu, josta sinä tai minä olemme saaneet alkumme, on saanut vaikutteita jo isoäitimme ravinnosta, elintavoista ja ympäristöstä."
(Kaisa Jaakkola, Reipas, rakas raskaus)
Viime viikolla ostin ja luin Kaisa Jaakkolan kirjan nimeltä Reipas, rakas raskaus.
Kirja sisälsi reilut 200 sivua tiukkaa asiaa hedelmällisyydestä, kehon tarvitsemista vitamiineista, ravinnosta sekä muista asiaan liittyvistä aiheista.
Kokemus oli varsin positiivinen. Kirja sisälsi paljon tuttua asiaa (jep, vitamiineilla on ihan oikeasti vaikutusta onnistumiseen), ja paljon myös uutta asiaa (ai, äidin kokema stressi vaikuttaa suoraan vauvan aivoihin...).
Pelkäsin, että tällaisella vahvalla lapsettoman identiteetillä kirja turhauttaisi ja kiukuttaisi. Että se olisi liikaa suunnattu niille, jotka itse päättävät, milloin tulla raskaaksi.
Ai, että pitäisi ensin muuttaa elämäntapojaan, ja vasta sitten muutaman kuukauden päästä aloittaa yrittäminen? Kuka kumma haluaisi odottaa yhtään ylimääräistä kuukautta, jos joka tapauksessa on luvassa viiden vuoden yritys? Kyllä sitä ehtii elämäntapojaan muuttaa siinä odotellessakin!
Kun pääsin yli näistä omista alkupohdinnoistani, kirja ei turhauttanut eikä kiukuttanut.
Sen sijaan lopputulos oli, että ahmin kirjan vauhdilla.
Luulen, että olisin ahminut kirjan vauhdilla, vaikka en olisikaan raskaana.
Jos olet raskaana, suosittelen lämpimästi, että luet kirjan.
Ja jos et ole raskaana, mutta haluaisit olla, kannattaa kirja lukea myös silloin. Pääsisältö liittyi kuitenkin siihen, mitä kaikkea olisi hyvä tehdä jo ennen kuin on raskaana, jotta todennäköisyys tulla raskaaksi paranisi ja jotta lopputuloksena syntyisi mahdollisimman terve vauva.
 |
| Kuva Kaisan blogista |
 |
| Kuva Kaisan blogista |
keskiviikko 1. huhtikuuta 2015
Sykkivä sydän
Tänään aamulla panikoin jo ihan kunnolla.
Yritin etsiä itsestäni raskausoireita, mutta yhtään ei löytynyt. Ei edes pienenpientä pahoinvointia, kun olisin sitä niin kovasti kaivannut.
Lääkärissä lääkäri kyseli vointia, ja jouduin kertomaan, että oireita ei juuri ole.
Kaiken tämän jälkeen tuntui entistä mahtavammalta kuulla lääkärin sanat "Katsokaa, siinä on alkio ja kunnon syke".
Toista alkiota ei löytynyt, vaikka kohtu käytiin läpi lähes suurennuslasin kanssa. Loppujen lopuksi tuo on hyvä merkki - tällä yhdellä on silloin ehkä jopa paremmat mahdollisuudet pysyä kyydissä loppuun asti.
Aivan mahtavaa siis! Yksi alkio, joka on juuri oikean kokoinen ja jolla on ihan oikea syke!
Mieletöntä!
Tämä päivä sujui hyvin, mutta en silti tiedä, milloin osaisin rentoutua. Nyt odotan jo kuumeisesti seuraavaa ultraa viikolla 12. Ehkä tarvitsen jonkin rentoutumisharjoituksen nyt tähän väliin. Luulen nimittäin, että jos tämä projekti päättyy onnellisesti, tarvitsen entistä enemmän kykyjä rentoutua, olla stressaamatta ja nauttia nykyhetkestä.
Yritin etsiä itsestäni raskausoireita, mutta yhtään ei löytynyt. Ei edes pienenpientä pahoinvointia, kun olisin sitä niin kovasti kaivannut.
Lääkärissä lääkäri kyseli vointia, ja jouduin kertomaan, että oireita ei juuri ole.
Kaiken tämän jälkeen tuntui entistä mahtavammalta kuulla lääkärin sanat "Katsokaa, siinä on alkio ja kunnon syke".
Toista alkiota ei löytynyt, vaikka kohtu käytiin läpi lähes suurennuslasin kanssa. Loppujen lopuksi tuo on hyvä merkki - tällä yhdellä on silloin ehkä jopa paremmat mahdollisuudet pysyä kyydissä loppuun asti.
Aivan mahtavaa siis! Yksi alkio, joka on juuri oikean kokoinen ja jolla on ihan oikea syke!
Mieletöntä!
Tämä päivä sujui hyvin, mutta en silti tiedä, milloin osaisin rentoutua. Nyt odotan jo kuumeisesti seuraavaa ultraa viikolla 12. Ehkä tarvitsen jonkin rentoutumisharjoituksen nyt tähän väliin. Luulen nimittäin, että jos tämä projekti päättyy onnellisesti, tarvitsen entistä enemmän kykyjä rentoutua, olla stressaamatta ja nauttia nykyhetkestä.
tiistai 31. maaliskuuta 2015
Jännityksen hetket
Meillä on huomenna ultra. Totuuden hetki siis.
Fiilikset nyt?
Jännittää. Mitä kaikkea siellä selviää?
Pelottaa. Apua, mitä jos siellä tulee huonoja uutisia?
Kauhistuttaa. Mitä jos en olekaan oikeasti raskaana vaan koko homma onkin vain yksi iso huijaus? Aprillipila? Maailman huonoin sellainen? Tuulimuna tai kohdunulkoinen? Tässä on liian monta vaihtoehtoa pelättäväksi.
Sitten on vielä neljäs fiilis.
Väsyttää. Väsyttää aivan suunnattomasti.
Toivottavasti se on hyvä merkki, että nukkuminen ei kuulostaisi ollenkaan huonolta vaihtoehdolta nyt.
Fiilikset nyt?
Jännittää. Mitä kaikkea siellä selviää?
Pelottaa. Apua, mitä jos siellä tulee huonoja uutisia?
Kauhistuttaa. Mitä jos en olekaan oikeasti raskaana vaan koko homma onkin vain yksi iso huijaus? Aprillipila? Maailman huonoin sellainen? Tuulimuna tai kohdunulkoinen? Tässä on liian monta vaihtoehtoa pelättäväksi.
Sitten on vielä neljäs fiilis.
Väsyttää. Väsyttää aivan suunnattomasti.
Toivottavasti se on hyvä merkki, että nukkuminen ei kuulostaisi ollenkaan huonolta vaihtoehdolta nyt.
sunnuntai 29. maaliskuuta 2015
Kuinka monta vauvaa?
Heippa.
Tänään eletään päivää 6+5.
Hassua, että nyt kun olen raskaana, on blogiin kirjoittaminen muuttunut kertaheitolla vaikeammaksi.
Juuri nyt ei tarvitse tuskailla omaa epäonnea, eikä nyt tarvitse tehdä kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, että tulisi raskaaksi. Silti vielä ei pysty nauttimaankaan. Nyt täytyy vain odottaa, ja yrittää olla stressaamatta.
Mies kommentoi muutama päivä sitten, että voi kun oltaisiin jo pidemmällä. Niin, että pystyisi oikeasti iloitsemaan asiasta ja olemaan onnellinen. Voisi miettiä käytännön järjestelyitä, ihmetellä kasvavaa mahaa ja ostaa tutteja laatikkoon odottamaan.
Niinpä. Sitä odotellessa.
Ensi viikolla on luvassa ultra, ja jos kaikki menee oikein hyvin, siellä löytyy pieni sydämensyke. Ja bonuksena siellä saattaa tietysti löytyä kaksi pientä sydämensykettä.
Mutta kunhan kaikki vain olisi hyvin, niin ei ole väliä, onko vauvoja yksi vai kaksi. Ja kahden todennäköisyys on joka tapauksessa todella pieni, vaikka alkioita siirrettiinkin kaksi.
Kaksoset. Täytyy myöntää, että olemme miettineet jo ajatusta. Jos vauvoja tulisi kerralla kaksi, menisi kerralla vaihtoon sekä asunto että auto. Elämä kokonaan uusiksi. Sitähän olemme halunneet jo monta vuotta, joten emme voisi valittaa :)
Kaksoset olisi jotain täysin käsittämätöntä. Onneksi tätä asiaa enää ei tarvitse jännittää kovin montaa päivää. Kunhan vain ultrassa olisi kaikki hyvin.
Oireista ei voi päätellä hirveästi mitään. Samat oireet vaivaavat, jotka minulla oli jo viikko sitten.
Viikon aikana väsymys on ehkäpä tuplaantunut. Kahtena iltana olen nukahtanut yhdeksän tienoilla sohvalle ilman mitään mahdollisuutta pysytellä hereillä. Kun väsymys tulee, se iskee niin kovaa, että sille ei mahda yhtään mitään!
Uskomatonta, kuinka pakottava unen tarve saattaa yhtäkkiä ollakin!
Hyvää yötä ja pehmoisia unia kaikille siellä!
Tänään eletään päivää 6+5.
Hassua, että nyt kun olen raskaana, on blogiin kirjoittaminen muuttunut kertaheitolla vaikeammaksi.
Juuri nyt ei tarvitse tuskailla omaa epäonnea, eikä nyt tarvitse tehdä kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, että tulisi raskaaksi. Silti vielä ei pysty nauttimaankaan. Nyt täytyy vain odottaa, ja yrittää olla stressaamatta.
Mies kommentoi muutama päivä sitten, että voi kun oltaisiin jo pidemmällä. Niin, että pystyisi oikeasti iloitsemaan asiasta ja olemaan onnellinen. Voisi miettiä käytännön järjestelyitä, ihmetellä kasvavaa mahaa ja ostaa tutteja laatikkoon odottamaan.
Niinpä. Sitä odotellessa.
Ensi viikolla on luvassa ultra, ja jos kaikki menee oikein hyvin, siellä löytyy pieni sydämensyke. Ja bonuksena siellä saattaa tietysti löytyä kaksi pientä sydämensykettä.
Mutta kunhan kaikki vain olisi hyvin, niin ei ole väliä, onko vauvoja yksi vai kaksi. Ja kahden todennäköisyys on joka tapauksessa todella pieni, vaikka alkioita siirrettiinkin kaksi.
Kaksoset. Täytyy myöntää, että olemme miettineet jo ajatusta. Jos vauvoja tulisi kerralla kaksi, menisi kerralla vaihtoon sekä asunto että auto. Elämä kokonaan uusiksi. Sitähän olemme halunneet jo monta vuotta, joten emme voisi valittaa :)
Kaksoset olisi jotain täysin käsittämätöntä. Onneksi tätä asiaa enää ei tarvitse jännittää kovin montaa päivää. Kunhan vain ultrassa olisi kaikki hyvin.
Oireista ei voi päätellä hirveästi mitään. Samat oireet vaivaavat, jotka minulla oli jo viikko sitten.
Viikon aikana väsymys on ehkäpä tuplaantunut. Kahtena iltana olen nukahtanut yhdeksän tienoilla sohvalle ilman mitään mahdollisuutta pysytellä hereillä. Kun väsymys tulee, se iskee niin kovaa, että sille ei mahda yhtään mitään!
Uskomatonta, kuinka pakottava unen tarve saattaa yhtäkkiä ollakin!
Hyvää yötä ja pehmoisia unia kaikille siellä!
sunnuntai 22. maaliskuuta 2015
Oireettomuutta vai oireita?
Tällä viikolla koin tämän raskauden ensimmäiset kunnon paniikkiajatukset.
Miksi ei ole oireita? Miksi ei tunnu miltään? Voiko mitenkään kaikki olla hyvin? Mitä jos molemmat alkiot ovat lopettaneet kehittymisen? Mitä jos tästäkään kerrasta ei tule mitään? Kuinka saan voimia yrittää taas uudelleen?
Seuraavana päivänä soitin neuvolaan. Puhelu tuli hyvään paikkaan, sillä henkilö toisessa päässä osasi valita sanat juuri oikein:
Tietäisit varmasti kyllä jos olisi tullut keskenmeno.
Kaikilla ei tule alkuraskaudessa selkeitä oireita. Myös tukilääkkeet Zumenon ja Lugesteron voivat vaikuttaa niin, että vahvoja raskausoireita ei tule.
Puhelun jälkeen pystyin taas uskomaan siihen, että on mahdollista, että kaikki sujuu hyvin.
Ja kyllä niitä oireitakin on, kun oikein kiinnittää huomiota.
Heräilen yöllä vessaan entistä useammin.
Aamulla on aiempaa kovempi nälkä.
Välillä päässä sumenee, kun nousee äkkiä alhaalta ylös.
Tulee hieman huono olo, jos on pidempään syömättä.
Rinnat ovat arat, etenkin iltaisin.
Jano tulee aiempaa useammin.
Hajut tuntuvat välillä todella voimakkailta! (Ja miksi kukaan muu ei huomaa mitään?!)
Tavallisten ruoka-aineiden suhteen saattaa tulla olo, että ei nyt vaan tee mieli, vaan ennemmin ällöttää pikkaisen.
Väsymys tulee illalla yhtäkkiä ja sitten on samantien aivan poikki.
Eiköhän tuossa ole ihan hyvä lista potentiaalisia oireita, kun eletään päivää 5+5.
Miksi ei ole oireita? Miksi ei tunnu miltään? Voiko mitenkään kaikki olla hyvin? Mitä jos molemmat alkiot ovat lopettaneet kehittymisen? Mitä jos tästäkään kerrasta ei tule mitään? Kuinka saan voimia yrittää taas uudelleen?
Seuraavana päivänä soitin neuvolaan. Puhelu tuli hyvään paikkaan, sillä henkilö toisessa päässä osasi valita sanat juuri oikein:
Tietäisit varmasti kyllä jos olisi tullut keskenmeno.
Kaikilla ei tule alkuraskaudessa selkeitä oireita. Myös tukilääkkeet Zumenon ja Lugesteron voivat vaikuttaa niin, että vahvoja raskausoireita ei tule.
Puhelun jälkeen pystyin taas uskomaan siihen, että on mahdollista, että kaikki sujuu hyvin.
Ja kyllä niitä oireitakin on, kun oikein kiinnittää huomiota.
Heräilen yöllä vessaan entistä useammin.
Aamulla on aiempaa kovempi nälkä.
Välillä päässä sumenee, kun nousee äkkiä alhaalta ylös.
Tulee hieman huono olo, jos on pidempään syömättä.
Rinnat ovat arat, etenkin iltaisin.
Jano tulee aiempaa useammin.
Hajut tuntuvat välillä todella voimakkailta! (Ja miksi kukaan muu ei huomaa mitään?!)
Tavallisten ruoka-aineiden suhteen saattaa tulla olo, että ei nyt vaan tee mieli, vaan ennemmin ällöttää pikkaisen.
Väsymys tulee illalla yhtäkkiä ja sitten on samantien aivan poikki.
Eiköhän tuossa ole ihan hyvä lista potentiaalisia oireita, kun eletään päivää 5+5.
keskiviikko 18. maaliskuuta 2015
Raskausajan matematiikkaa ja menettämisen pelkoa
Tänään keskiviikkona eletään raskauskielellä päivää 5+1.
Vuosi sitten perehdyin tähän raskausmatematiikkaan oikeastaan ensimmäistä kertaa kunnolla. Ihmettelin, mitä ihmettä nuo numerot ja plussa niiden välissä tarkoittavat. Jos merkitään plussa, miksi lukuja ei vain lasketa yhteen?
Jossain vaiheessa minulle selvisi, että kyseessä on kuluneet viikot ja päivien määrä. En keksinyt tuota itse, piti googlettaa.
Nyt, kun päiviä on 5+1, eletään raskausviikkoa 6. Olisikin liian helppoa, jos luvut täsmäisivät.
Oma epäloogisuutensa on myös siinä, kuinka nyt voi olla raskausviikko 6, vaikka alkio on vasta kolme viikkoa vanha.
Raskausajan matematiikka on selvästi ihan oma taiteenlajinsa, jolla on hyvin vähän tekemistä sen tavallisen matematiikan kanssa.
Onneksi laskelmia ei tarvitse tehdä itse. Netistä löytyy vastaus kaikkeen. Kuten esimerkiksi siihen, että "Laskettu aikasi on 17. marraskuuta 2015 ja olet 5 viikkoa ja 1 päivää raskaana!".
Hämmentävää.
Viime päivinä olen yrittänyt totutella ajatukseen, että olen ihan oikeasti raskaana. Se kuulostaa mielettömältä. Se on jotain niin hienoa, ettei sitä pysty käsittämään.
Olen yrittänyt keskittyä muihin asioihin, etten miettisi liikaa raskautta. Ja myös, etten huolehtisi ja murehtisi liikaa. Jos miettii liikaa, on helppo ajautua murehtimaan asiaa liikaa. Tiedän sen kokemuksesta.
Vuosi sitten pelkäsin hurjan paljon. Yritin nauttia alkuraskaudesta, mutta silti pelkäsin kovasti. Pieni pessimisti sisälläni oli kauhuissaan.
Nytkin pelkään. Ehkä silti vähemmän kuin viime vuonna. Nyt se on satunnaista, ei mielessä ihan koko ajan.
Olenko ihmisenä vahvempi? Ehkä. Kai ne vaikeudet sitten ihan oikeasti vahvistavat.
Joka tapaksessa on kummallista, miten voi pelätä menettävänsä jotain, mikä on vain pieni lupaus tulevasta. Miten voin pelätä menettäväni sellaista, mitä minulla ei edes ole? Ja miten voisin unohtaa pelkoni ja luottaa siihen, että sisälläni ihan oikeasti kasvaa jotain?
En ole tehnyt uusia raskaustestejä. En tiedä, lisääntyykö raskaushormonin määrä. Tiedän, että rinnat ovat arat ja se onkin paras, tai ainoa, merkki itsessäni siihen, että olen ihan oikeasti raskaana.
Raskaana nyt ja huomenna. Nyt täytyy vain luottaa. Uskoa siihen, että kaikki menee hyvin ihan loppuun asti.
Vuosi sitten perehdyin tähän raskausmatematiikkaan oikeastaan ensimmäistä kertaa kunnolla. Ihmettelin, mitä ihmettä nuo numerot ja plussa niiden välissä tarkoittavat. Jos merkitään plussa, miksi lukuja ei vain lasketa yhteen?
Jossain vaiheessa minulle selvisi, että kyseessä on kuluneet viikot ja päivien määrä. En keksinyt tuota itse, piti googlettaa.
Nyt, kun päiviä on 5+1, eletään raskausviikkoa 6. Olisikin liian helppoa, jos luvut täsmäisivät.
Oma epäloogisuutensa on myös siinä, kuinka nyt voi olla raskausviikko 6, vaikka alkio on vasta kolme viikkoa vanha.
Raskausajan matematiikka on selvästi ihan oma taiteenlajinsa, jolla on hyvin vähän tekemistä sen tavallisen matematiikan kanssa.
Onneksi laskelmia ei tarvitse tehdä itse. Netistä löytyy vastaus kaikkeen. Kuten esimerkiksi siihen, että "Laskettu aikasi on 17. marraskuuta 2015 ja olet 5 viikkoa ja 1 päivää raskaana!".
Hämmentävää.
Viime päivinä olen yrittänyt totutella ajatukseen, että olen ihan oikeasti raskaana. Se kuulostaa mielettömältä. Se on jotain niin hienoa, ettei sitä pysty käsittämään.
Olen yrittänyt keskittyä muihin asioihin, etten miettisi liikaa raskautta. Ja myös, etten huolehtisi ja murehtisi liikaa. Jos miettii liikaa, on helppo ajautua murehtimaan asiaa liikaa. Tiedän sen kokemuksesta.
Vuosi sitten pelkäsin hurjan paljon. Yritin nauttia alkuraskaudesta, mutta silti pelkäsin kovasti. Pieni pessimisti sisälläni oli kauhuissaan.
Nytkin pelkään. Ehkä silti vähemmän kuin viime vuonna. Nyt se on satunnaista, ei mielessä ihan koko ajan.
Olenko ihmisenä vahvempi? Ehkä. Kai ne vaikeudet sitten ihan oikeasti vahvistavat.
Joka tapaksessa on kummallista, miten voi pelätä menettävänsä jotain, mikä on vain pieni lupaus tulevasta. Miten voin pelätä menettäväni sellaista, mitä minulla ei edes ole? Ja miten voisin unohtaa pelkoni ja luottaa siihen, että sisälläni ihan oikeasti kasvaa jotain?
En ole tehnyt uusia raskaustestejä. En tiedä, lisääntyykö raskaushormonin määrä. Tiedän, että rinnat ovat arat ja se onkin paras, tai ainoa, merkki itsessäni siihen, että olen ihan oikeasti raskaana.
Raskaana nyt ja huomenna. Nyt täytyy vain luottaa. Uskoa siihen, että kaikki menee hyvin ihan loppuun asti.
perjantai 13. maaliskuuta 2015
Vähemmän kuin yhdeksän kuukautta
Kun tekee raskaustestiä, kuuluisi jännittää. Silloin pitäisi vatsassa kihelmöidä ja käsien täristä jännityksestä!
Minulla oli tänään edessä tuo hetki. Mutta koska tähän kirjoitukseen ei saa draaman kaarta mukaan mitenkään, kerron suoraan, mitä tapahtui.
Kihelmöinnin ja jännityksen sijaan minä mietin sitä, kauankohan kestää, että testiin piirtyy positiivinen viiva. Mielessä ei edes käynyt sellainen vaihtoehto, että en olisi raskaana.
Eikä ollut syytäkään, sillä testin tulos oli täysin selkeä plussa! :)
Aamu meni hymyillessä, mutta en silti ole oikein tajunnut tätä koko juttua vielä.
Nyt voin kerrankin sanoa, että jos kaikki menee hyvin, on omaan vauvaan aikaa vähemmän kuin yhdeksän kuukautta.
Se on aivan mielettömän hienoa!
Mutta nyt jännittäminen jatkuu:
1) Meneekö kaikki hyvin?
2) Onko niitä siellä tulossa yksi vai kaksi?
Minulla oli tänään edessä tuo hetki. Mutta koska tähän kirjoitukseen ei saa draaman kaarta mukaan mitenkään, kerron suoraan, mitä tapahtui.
Kihelmöinnin ja jännityksen sijaan minä mietin sitä, kauankohan kestää, että testiin piirtyy positiivinen viiva. Mielessä ei edes käynyt sellainen vaihtoehto, että en olisi raskaana.
Eikä ollut syytäkään, sillä testin tulos oli täysin selkeä plussa! :)
Aamu meni hymyillessä, mutta en silti ole oikein tajunnut tätä koko juttua vielä.
Nyt voin kerrankin sanoa, että jos kaikki menee hyvin, on omaan vauvaan aikaa vähemmän kuin yhdeksän kuukautta.
Se on aivan mielettömän hienoa!
Mutta nyt jännittäminen jatkuu:
1) Meneekö kaikki hyvin?
2) Onko niitä siellä tulossa yksi vai kaksi?
keskiviikko 11. maaliskuuta 2015
Piinapäivä 12 ja aikaa veikkauksille
Tänään on piinapäivä numero 12.
Täysin hölmöä olla tekemättä raskaustestiä. Tulos luultavasti näkyisi jo. Tai ainakin se näkyisi huomenna aamulla.
Huomisen aamun suhteen tuli vastaan kasa käytännön järjestelyitä. Voisin tehdä testin, mutta huomenna testin teon jälkeen en pystyisi juttelemaan tuloksesta mieheni kanssa. En siis tee testiä huomenna vaan vasta virallisena päivänä. Vielä kaksi yötä tulokseen siis.
Piinapäivä 14 tulee silti hurjan pian. Mitä jos joudun perjantaina pettymään?
Tähän yrityskertaan olen ammentanut kaiken positiivisuuteni. Olen pääni sisällä jutellut itselleni positiivisen ajattelun voimasta. Olen tsempannut itseäni siihen, että tällä kertaa on aiempaa paremmat todennäköisyydet onnistua. Olen viime kuukaudet elänyt terveellisesti, syönyt vitamiineja ja ollut stressaamatta. Alkiot olivat parempilaatuisia kuin koskaan aiemmin. Käytössä oli kiinnityspiikki ensimmäistä kertaa. Tällä kertaa istutettiin ensimmäistä kertaa kaksi alkiota. Kaksi hyvälaatuista alkiota.
Niin monta syytä onnistua.
Oireiden perusteella on mahdoton päätellä mitään. Lähes koko ajan olo on täysin normaali. Jopa liian normaali niin kuin kirjoittelin jo aiemmin.
Kahdella edellisellä yrityskerralla olen tuntenut vatsassani nipistelyitä lähes joka päivä. Tällä kertaa olen tuntenut jomotusta ja vihlontaa ehkä parin kolmen päivän välein. Onko jomotus ja vihlonta parempi juttu kuin nipistely? Vai onko silloin tällöin tuleva kova ja kipeä vihlonta huono merkki?
Rinnat ovat juuri tällä hetkellä arat. Aamulla ja päivällä ne eivät tunnu mitenkään erikoisen aroilta, mutta illalla ne tulevat koko ajan kipeämmäksi yötä kohden. Omasta mielestäni tuo rintojen kipeys tuntuu eri kohdassa kuin aiemmin. Nyt se tuntuu enemmän rinnan päällä, ei pelkästään jossain syvällä sisällä.
Onko rintojen kipeys hyvä merkki? Entä onko se huono merkki, että rinnat eivät ole koko ajan yhtä kipeät?
Reilu vuosi sitten olin raskaana. Siitä kerrasta muistan, että ennen testiä minulla oli hyvin vahva tunne siitä, että nyt tulee plussa. Ja niin tuli. Silloin en kirjoittanut blogia enkä analysoinut omia tuntemuksiani niin tarkkaan kuin nyt. Muistan, että rinnat olivat arat, mutta olivatko ne yhtä arat koko ajan vai riippuiko se vuorokauden ajasta? Luulen, etten tuolloin edes kiinnittänyt huomiota erilaisiin tuntemuksiin eri vuorokauden aikoina. Tai ainakaan en kirjoittanut tuntemuksiani ylös.
Plussatestin jälkeen ihmettelin monena päivänä, onkohan normaalia, ettei olo tunnu mitenkään erilaiselta vaan ihan täysin tavalliselta.
Veikkaaminen on yhtä hölmöä kuin se, ettei tee testiä, vaikka jo voisi. Mieheni mielestä testin tekeminen etuajassa on lähes huijaamista. Ja huijatessa voi lopulta käydä huonosti. Oma veikkaaminen sen sijaan ei ole huijaamista - sehän on vain veikkaus.
Vielä on huominen aikaa omille veikkauksille. Sen jälkeen todellinen tilanne paljastuu. Tulos saadaan tietää niin nopeasti, että enää ei ole tarvetta kristallipalloille.
Mutta ihan meidän kesken - jos ei kerrota kenellekään muulle - juuri nyt, juuri tällä hetkellä veikkaisin plussaa.
Täysin hölmöä olla tekemättä raskaustestiä. Tulos luultavasti näkyisi jo. Tai ainakin se näkyisi huomenna aamulla.
Huomisen aamun suhteen tuli vastaan kasa käytännön järjestelyitä. Voisin tehdä testin, mutta huomenna testin teon jälkeen en pystyisi juttelemaan tuloksesta mieheni kanssa. En siis tee testiä huomenna vaan vasta virallisena päivänä. Vielä kaksi yötä tulokseen siis.
Piinapäivä 14 tulee silti hurjan pian. Mitä jos joudun perjantaina pettymään?
Tähän yrityskertaan olen ammentanut kaiken positiivisuuteni. Olen pääni sisällä jutellut itselleni positiivisen ajattelun voimasta. Olen tsempannut itseäni siihen, että tällä kertaa on aiempaa paremmat todennäköisyydet onnistua. Olen viime kuukaudet elänyt terveellisesti, syönyt vitamiineja ja ollut stressaamatta. Alkiot olivat parempilaatuisia kuin koskaan aiemmin. Käytössä oli kiinnityspiikki ensimmäistä kertaa. Tällä kertaa istutettiin ensimmäistä kertaa kaksi alkiota. Kaksi hyvälaatuista alkiota.
Niin monta syytä onnistua.
Oireiden perusteella on mahdoton päätellä mitään. Lähes koko ajan olo on täysin normaali. Jopa liian normaali niin kuin kirjoittelin jo aiemmin.
Oireita
Kahdella edellisellä yrityskerralla olen tuntenut vatsassani nipistelyitä lähes joka päivä. Tällä kertaa olen tuntenut jomotusta ja vihlontaa ehkä parin kolmen päivän välein. Onko jomotus ja vihlonta parempi juttu kuin nipistely? Vai onko silloin tällöin tuleva kova ja kipeä vihlonta huono merkki?
Rinnat ovat juuri tällä hetkellä arat. Aamulla ja päivällä ne eivät tunnu mitenkään erikoisen aroilta, mutta illalla ne tulevat koko ajan kipeämmäksi yötä kohden. Omasta mielestäni tuo rintojen kipeys tuntuu eri kohdassa kuin aiemmin. Nyt se tuntuu enemmän rinnan päällä, ei pelkästään jossain syvällä sisällä.
Onko rintojen kipeys hyvä merkki? Entä onko se huono merkki, että rinnat eivät ole koko ajan yhtä kipeät?
Vuosi sitten
Reilu vuosi sitten olin raskaana. Siitä kerrasta muistan, että ennen testiä minulla oli hyvin vahva tunne siitä, että nyt tulee plussa. Ja niin tuli. Silloin en kirjoittanut blogia enkä analysoinut omia tuntemuksiani niin tarkkaan kuin nyt. Muistan, että rinnat olivat arat, mutta olivatko ne yhtä arat koko ajan vai riippuiko se vuorokauden ajasta? Luulen, etten tuolloin edes kiinnittänyt huomiota erilaisiin tuntemuksiin eri vuorokauden aikoina. Tai ainakaan en kirjoittanut tuntemuksiani ylös.
Plussatestin jälkeen ihmettelin monena päivänä, onkohan normaalia, ettei olo tunnu mitenkään erilaiselta vaan ihan täysin tavalliselta.
Veikkauksia
Veikkaaminen on yhtä hölmöä kuin se, ettei tee testiä, vaikka jo voisi. Mieheni mielestä testin tekeminen etuajassa on lähes huijaamista. Ja huijatessa voi lopulta käydä huonosti. Oma veikkaaminen sen sijaan ei ole huijaamista - sehän on vain veikkaus.
Vielä on huominen aikaa omille veikkauksille. Sen jälkeen todellinen tilanne paljastuu. Tulos saadaan tietää niin nopeasti, että enää ei ole tarvetta kristallipalloille.
Mutta ihan meidän kesken - jos ei kerrota kenellekään muulle - juuri nyt, juuri tällä hetkellä veikkaisin plussaa.
maanantai 9. maaliskuuta 2015
Piinapäivä 10 ja rutinoituminen piinapäiviin
Täällä taas kirjoittamassa piinapäiväanalyysiä. Tällä hetkellä menossa on piinapäivä numero 10.
Aika käy vähiin. Päivä numero 14 tulee liian pian. Tämä tietämättömänä oleminen on lopulta ihan ok.
Tähän asti piinapäivät ovat sujuneet hyvin. Turvotus on laskenut ja olo on täysin normaali. Oma pääkin on pysynyt edelleen kunnossa.
Kai näihin siirtoihin ja piinapäiviin rutinoituu - niin karua kuin se onkin. Tällaisten asioiden ei pitäisi olla kenellekään rutiinia.
Mutta onko jotain oireita?
Perjantai-iltana tunsin ikävää jomotusta vatsassani ehkä tunnin ajan. Jomotusta ja kipeän tuntuista vihlontaa.
Mutta tuosta ei voi oikein päätellä mitään. Se saattoi olla positiivinen tai negatiivinen merkki, who knows.
Perjantaisen jomotuksen lisäksi rinnat ovat hieman arat. Öisin ne ovat tuskaisen kipeät. En silti edes tietäisi tuota ellen olisi valvonut perjantaina pidempään. Silloin yöllä pienikin kosketus sattui. Nukkuessani huomaan, että rinnat tuntuvat normaalia kipeämmiltä, mutta vasta valvoessani pidempään huomasin, kuinka paljon pienikin kosketus sattui.
Päivisin rinnat ovat vain hieman arat. Yöllä tapahtuu siis jotain kummia.
Tuostakaan ei silti taida voida päätellä varmasti mitään. Minuun on pumpattu niin monenlaisia hormoneja viime viikkoina, että ei se olisi ihme, jos rinnat olisivat arat pelkästään niistä. Lisäksi asiaan voivat vaikuttaa keltarauhaset, jotka ovat muodostuneet kerättyjen munarakkuloiden paikalle.
Vaikuttaa siltä, että kaikki hormonit aktivoituvat juuri yöllä. Ilmeisesti niillä on omat bileet aina silloin, kun minä nukun. Pienen pienet hormonipallerot juhlivat yöllä ympäri kroppaani. Minä olen asiasta enimmäkseen autuaan tietämätön, kun seikkailen itse omissa unimaailmoissani.
Olotila on kokonaisuutena edelleen hämmentävän normaali.
Toivottavasti oireettomuus on lopulta positiivinen merkki. Ajatuksissani voin keskittyä plussaan ainakin testiin asti. Ja toivottavasti pitkään vielä sen jälkeenkin!
Ps. Nyt on raskaustestit hankittu: Yliopiston apteekin raskaustesti 25 mlU/ml sekä Early predictor 12,5mlU/ml. Teen ehkä molemmat perjantaina. Tai päivän etuajassa torstaina :)
Aika käy vähiin. Päivä numero 14 tulee liian pian. Tämä tietämättömänä oleminen on lopulta ihan ok.
Tähän asti piinapäivät ovat sujuneet hyvin. Turvotus on laskenut ja olo on täysin normaali. Oma pääkin on pysynyt edelleen kunnossa.
Kai näihin siirtoihin ja piinapäiviin rutinoituu - niin karua kuin se onkin. Tällaisten asioiden ei pitäisi olla kenellekään rutiinia.
Mutta onko jotain oireita?
Perjantai-iltana tunsin ikävää jomotusta vatsassani ehkä tunnin ajan. Jomotusta ja kipeän tuntuista vihlontaa.
Mutta tuosta ei voi oikein päätellä mitään. Se saattoi olla positiivinen tai negatiivinen merkki, who knows.
Perjantaisen jomotuksen lisäksi rinnat ovat hieman arat. Öisin ne ovat tuskaisen kipeät. En silti edes tietäisi tuota ellen olisi valvonut perjantaina pidempään. Silloin yöllä pienikin kosketus sattui. Nukkuessani huomaan, että rinnat tuntuvat normaalia kipeämmiltä, mutta vasta valvoessani pidempään huomasin, kuinka paljon pienikin kosketus sattui.
Päivisin rinnat ovat vain hieman arat. Yöllä tapahtuu siis jotain kummia.
Tuostakaan ei silti taida voida päätellä varmasti mitään. Minuun on pumpattu niin monenlaisia hormoneja viime viikkoina, että ei se olisi ihme, jos rinnat olisivat arat pelkästään niistä. Lisäksi asiaan voivat vaikuttaa keltarauhaset, jotka ovat muodostuneet kerättyjen munarakkuloiden paikalle.
Vaikuttaa siltä, että kaikki hormonit aktivoituvat juuri yöllä. Ilmeisesti niillä on omat bileet aina silloin, kun minä nukun. Pienen pienet hormonipallerot juhlivat yöllä ympäri kroppaani. Minä olen asiasta enimmäkseen autuaan tietämätön, kun seikkailen itse omissa unimaailmoissani.
Olotila on kokonaisuutena edelleen hämmentävän normaali.
Toivottavasti oireettomuus on lopulta positiivinen merkki. Ajatuksissani voin keskittyä plussaan ainakin testiin asti. Ja toivottavasti pitkään vielä sen jälkeenkin!
Ps. Nyt on raskaustestit hankittu: Yliopiston apteekin raskaustesti 25 mlU/ml sekä Early predictor 12,5mlU/ml. Teen ehkä molemmat perjantaina. Tai päivän etuajassa torstaina :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)