Paljon kysymyksiä tulevaisuudesta

Käsittämätöntä, että nyt on meneillään jo viidestoista raskausviikko!

Olo on hyvä. Fiilis on hyvä. Ainakin juuri tällä hetkellä uskallan jopa luottaa raskauteen. En pelkää koko ajan keskenmenoa. Se on mahtava tunne. Olemme silti pitäneet edelleen hyvin matalaa profiilia raskauden suhteen. Vain läheisimmät ihmiset tietävät raskaudesta. Kaikki muut ehtivät kyllä kuulla myöhemminkin.

En edelläänkään ole tosissaan tajunnut, että olen raskaana. En ollenkaan käsitä, kuinka paljon elämämme tulee muuttumaan. Jos kesä viuhahtaa ohi yhtä nopeasti kuin yleensä, on marraskuu ihan yhtäkkiä täällä.

Olen tällä viikolla yrittänyt totutella ajatukseen, että ensi talvena en ole töissä. Olen normaalisti ehkä jopa liian työorientoitunut, joten ajatus tuntuu omituiselta. Nyt, kun iso osa lapsettomuuden taakasta on tippunut pois, on erilaista olla töissä. Hauskempaa. Mielenkiintoisempaa. Kevyempää.

Ennen käytin illat lapsettomuuden vatvomiseen, masentuneena olemiseen ja kaikkeen lapsettomuus-nettisurffailuun, ja nyt yhtäkkiä päästä on vapautunut hirvittävä määrä energiaa. Kaiken tuon vapautuneen energian haluaisi käyttää uuden oppimiseen. Yhtäkkiä nyt myös oman ammattitaidon kehittäminen tuntuu taas ihan uudella tavalla innostavalta.

Nyt, kun ainoa asia ei ole etsiä merkitystä elämälleen ja jaksaa päivästä toiseen.

Hassua, että vielä mikään ei ole muuttunut ja silti ihan kaikki on jo muuttunut.

Töissä tuntuu hauskemmalta, ja jossain kieroutuneessa mielentilassa yritän tehdä itsestäni töissä tärkeän. Ettei minua unohdettaisi, kun olen poissa. Päätöntä. Ei työelämäni lopu siihen, että jään äitiyslomalle. Ja mikä voisi olla tärkeämpää, kuin olla kotona sen kauan odotetun pikkuisen kanssa?

Kaikki tuleva ihmetyttää. Millaista elämä on sitten, kun meillä on ihan oikeasti vauva?

Millaisessa kodissa haluamme sitten asua? Millä seudulla haluamme asua? Mikä on meille sitten tärkeää perheenä? Onko nykyinen kotimme ihan mahdoton vauvaperheelle?

Näemmekö edelleen ystäviämme ja ystäväperheitämme? Olemmeko niin väsyneitä, ettemme jaksa poistua kotoa ja tavata ystäviämme? Miten säilytetään elämän sosiaalisuus, kun kotona on pieni vauva?

Voiko vauvan kanssa matkustaa? Olemmeko niin väsyneitä, ettemme halua matkustaa?

Jaksanko väsyneenä miettiä terveellistä ruokavaliota vai muuttuuko syömiseni epäterveellisen ruuan naposteluksi? Miten muistaisin priorisoida unta?

Kuinka osaisin olla kiukuttelematta miehelleni sitten, kun en ole nukkunut moneen yöhön tarpeeksi?

Kuinka opin olemaan ilman haastavia ajattelua vaativia tehtäviä? Miten opin olemaan ilman tuttua työyhteisöä? Löydänkö mitään mielenkiintoista ajateltavaa, etteivät aivoni surkastuisi kokonaan pois äitiysloman aikana?

Kuinka voisin oppia ennen synnytystä nauttimaan hetkestä ja olemaan läsnä tässä ja nyt?

Kuinka voisin olla rakastava, lämmin ja hetkessä kiinni oleva äiti, joka aina kuuntelee lastaan, mutta ei liikaa lelli tai ole ylihuolehtivainen?

Kuinka voisin rakentaa itselleni hyvät vahvat toimintamallit, etten väsyneenä toteuttaisi automaattiohjauksella juuri niitä lapsuudenkodista opittuja tapoja, jotka niin kovasti haluaisin heivata roskakoriin?

Miten ihmeessä voisin saada käyttööni niiden ihailemieni äitien ja isien toimintatavat, jotka ovat rentoja, hauskoja, läsnä tässä hetkessä ja aina valmiina keskustelemaan lastensa kanssa?

View image | gettyimages.com

12+

Nyt eletään päivää 12+5. Raskausviikko 12! Silloin, kun en vielä ollut raskaana, kadehdin valtavasti niitä ihmisiä, jotka ylipäänsä saivat plussan. Ja kun itse sain plussan, tuntui siltä, että raskausviikolla 12 raskaus on jo todella pitkällä. Raskausviikko 12 on jotain todella hienoa. Silloin ollaan jo todella pitkällä! Näin ajattelin.

Onhan se hienoa, ei sitä voi kieltää. Silti kaikki tuntuu yhä edelleen valtavan epätodelliselta ja katoavaiselta. Ei raskaudesta ole vielä tullut niin konkreettista kuin aiemmin kuvittelin, että siitä olisi tähän mennessä tullut.

Tiistai. 
Vuorossa niskaturvotusultra. Ultrakuvassa näkyi paikoillaan kököttävä ufonnäköinen tyyppi, jolla oli valtava pää ja pikkuruiset kädet ja jalat. Ultralaitteella tökkiminen herätti tyypin ja paikoillaan kököttäminen loppui. Koko vastasi 12+2 päivää ja kaikki oli kunnossa.

Pohdimme miehen kanssa, milloin kertoisimme muutamille läheisille raskaudesta. Raskaudesta tietää 12 henkilöä, jotka ovat perheenjäseniä ja läheisiä ystäviä. Milloin kertoisimme esimerkiksi läheisimmille työkavereille? Mies haluaa odottaa mahdollisimman pitkään, minä alan jo kiemurrella kertomisenhalusta.

Keskiviikko. 
Pientä verenvuotoa wc-käynnillä. Miksi ihmeessä aina täytyy tapahtua jotain, kun alkaa vähän rentoutua?

Torstai.
Huomaan, että olen ollut koko viikon vähemmän turvonnut kuin aiemmin. Maha on siis hieman pienempi kuin aiemmilla viikoilla. Vielä kun tietäisi mistä tuo johtuu. Viime viikkoina olen yrittänyt kerätä vinkkejä alkuraskauden turvotukseen. Lista näyttää tältä:

• Kävely turvottaa, mahdollisimman vähän kävelyä siis.
• Hiilarit turvottavat. Suolainen ja rasvainen ruoka turvottaa. Mahdollisimman vähän näitä siis. (Gluteenittomalla ruokavaliolla turhien hiilareiden välttely on jopa aika helppoa, turhia kiusauksia tulee paljon vähemmän.)
• Hiilihapolliset juomat turvottavat. Juomaksi mielellään vettä tai teetä, ja mahdollisimman paljon vettä, että nesteet saa kiertämään.
• Paljon kasviksia ja hedelmiä. Greippi ja myös muut sitrushedelmät saattavat vähentää turvotusta.

En ole enää yltiöväsynyt ja muitakin raskausoireita on vähemmän. Olen päässyt kuntoilemaankin pari kertaa viikon aikana. Olisin huolestunut ellen tietäisi, että ultrassa kaikki oli kunnossa.

Perjantai.
Taas pienenpientä verenvuotoa. Soitan neuvolaan, pieni verenvuoto on täysin normaalia. Ei syytä huoleen.

Lauantai.
Tänään vietetään lapsettomien lauantaita. Tuntuu pahalta kaikkien niiden puolesta, joiden tiedän viettävän tätä päivää vähän erilaisissa merkeissä. Tunnen oloni todella etuoikeutetuksi. Saan itse olla omasta tilanteestani äärettömän kiitollinen.

Mahani on paisunut tuplakokoiseksi. Se siitä vähäisemmästä turvotuksesta. Rikoin perjantaina omia periaatteitani ja herkuttelin suolaisella ja rasvaisella ruualla sekä hiilihappojuomalla. Saan näköjään kantaa nyt seuraukset. Tällaisen mahan kanssa on mahdotonta piilotella raskautta. Onneksi tänään ei ole työpäivä.

Sunnuntai.
Tänään on äitienpäivä. Vuosi sitten äitienpäivä herätti kiukkua ja tuskaa. En ole tänään äiti, mutta olen lähempänä sitä kuin koskaan aiemmin.

Aamulla maha on taas vähemmän turvonnut. Käymme kymmenen kilometrin sunnuntaikävelyllä (no, poikkeamme matkalla sekä kahville että syömään, mutta kävelymatka oli silti 10 kilometriä). Kävelyretken päätteeksi mahani on jälleen tuplakokoinen. Jos vatsa ei laskeudu yön aikana, voi huomenna tulla töissä kummallisia tilanteita. En ole kertonut raskaudesta edes niille läheisille työkavereille, joita pidän ystävänäni. Yhtäkkinen vauvamahan ilmestyminen voisi olla melkoinen yllätys. Vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että kertominen kannattaa hoitaa lähipäivinä - turvonneen mahan piilottaminen ei onnistu enää pitkään.

View image | gettyimages.com

ps. Blogin seuraaminen on mahdollista myös Bloglovin-palvelussa.

Kuuluuko fyysinen valta ajatuksille?

Pari viikkoa sitten kirjoittelin verenvuodosta. Kirjoitin paniikista ja lopulta onnellisesta lopputuloksesta.

Kaikesta en tuolloin kirjoittanut. Tämä kirjoitus kattaa nyt tuon kokemuksen jälkimietteet aiheesta nimeltä fyysinen kipu. 

Tuolloin sunnuntaina päivällä vuodin verta. Minulla verenvuoto raskauden aikana assosioituu vahvasti vuoden takaiseen keskenmenoon, joten en ollut optimistinen tilanteesta. Sen sijaan panikoin kunnolla.

Sunnuntaina illalla alavatsassa tuntui jomotusta. Yöllä tuo yltyi kivuksi. En nukkunut juuri ollenkaan, sillä pelkäsin niin kovasti. 

Aamulla kipu muuttui kovaksi alavatsan vihlonnaksi. Yritin tehdä töitä, mutta alavatsaan sattui hetkittäin todella kovaa. Harkitsin särkylääkettä, mutta en ottanut lääkettä, sillä halusin tuntea tarkkaan jokaisen tuntemuksen. Kun vatsaa vihloi, olisi tehnyt mieli huutaa ääneen. Ihmettelin mielessäni, miten selviäisin työpäivästä ultran jälkeen.

Sitten tuli ultra. Kerroin lääkärille kovista kivuistani. Lääkäri kokeili alavatsaa, mutta ei saanut kipuja  omalla kosketuksellaan aikaan. Kohtu ei tuntunut aralta. Päällisin puolin kivulle ei ollut syytä.

Kun lääkäri pääsi ultraamaan, ultrassa kaikki olikin kunnossa. Ei ollut mitään syytä verenvuodolle eikä mitään syytä alavatsan koville kivuille. Lääkäri kommentoi, että kohdun kasvu saa hieman aikaan pientä jomotusta, mutta se ei ole niin kivuliasta, että siihen tarvitsisi särkylääkettä.

Kävelin pois lääkärin luota iloisena ja onnellisena. Sen jälkeen en tuntenut vihlontaa alavatsassa. Ei kovia kipua, ei edes pientä jomotusta. Kipu oli jäänyt lääkärin luo.  

Sain ilmeisesti koko hemmetin kivun itse aikaan. Pelkillä omilla ajatuksillani. Pelkäämällä ja panikoimalla. 

Kun tajusin tuon, tunsin oloni todella hölmöksi. Olin hämmentynyt. Voinko ihan oikeasti omilla ajatuksillani saada aikaan todella kovaa fyysistä kipua? 

Ilmeisesti voin. Ajatusten voima on valtava. 

Juttelin ystäväni kanssa, jolla oli myös omia kokemuksia siitä, kuinka oma pää saa luotua pienestä vaivasta suuren kivun. Ja kuinka kipu häviää äkkiä, kun saa tietää, ettei oletettua syytä kivulle olekaan.

Jälkikäteen olen pohtinut tuota enemmänkin. Jos kerran ajatuksilla on niin valtava voima, mihin kaikkeen ne vaikuttavat? Kuinka paljon omat ajatukset vaikuttavat esimerkiksi hedelmöityshoitojen lopputulokseen? Onko raskaaksi tuleminen helpompaa, jos aidosti uskoo siihen, että se on mahdollista - tai jopa todennäköistä? 

Entä oliko itselläni vain sattumaa, että tänä vuonna sain luotua syksyä rennomman, iloisemman ja optimistisemman asenteen elämääni, ja juuri nyt tulin raskaaksi? 

Tuolla ei sinänsä ole nyt merkitystä. Olen hirmuisen kiitollinen siitä, että olen nyt raskaana - oli tausta mikä tahansa. 

(Olen jo aiemmin törmännyt ajatusten voimasta kertoviin artikkeleihin. Myös Yle on ohjelmassaan esittänyt esimerkkejä aiheesta.) 

View image | gettyimages.com

Sähläystä ja kuulumisia

Heippa.

Sähläsin eilen Bloggerin kanssa ja onnistuin julkaisemaan tekstin, jota olin vasta ryhtynyt kirjoittamaan. Poistin sen samantien, mutta luultavasti moni aktiiviseuraaja sai ilmoituksen uudesta tekstistä. Pahoittelut tästä.

En eilen ehtinyt (lue: en jaksanut) kirjoittaa julkaistavaa tekstiä, mutta yritän nyt saada pikaisesti raavittua kasaan joitain kuulumisia.

Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt tovi. Tähän on olemassa syy: iltaisin, siihen tuttuun kirjoitusaikaani väsyttää. Ei ihan hirvittävän paljon, mutta sen verran, että jaksan juuri lukea helppoa romaania, mutta en miettiä kokonaisia lauseita, joita kirjoittaisi blogiin. Kirjoittaminen on siis jäänyt.

Tänään eletään päivää 11+5. Suurimmat raskausoireet ovat iltaisin tuleva kova väsymys sekä pissaustarve aina keskellä yötä.

Ei siis mitään kovin ihmeellistä.

Tällä hetkellä raskaudesta tietää meidän lisäksemme 12 ihmistä. Toivon, että mahani ei ole vielä herättänyt huomiota laajemmassa ihmisjoukossa.

Ylihuomenna meillä on luvassa viikon 12 ultra. Jännittävä päivä siis edessä. Toivotaan, että kaikki on hyvin ja saamme taas katsella iloisesti viuhtovia käsiä!

View image | gettyimages.com