Ympyrä on sulkeutunut. Jollain henkisellä tasolla blogi on tullut päätökseensä. Meillä ollaan enemmän kuin yhdeksän kuukautta. Sekä vauva että äiti.
Blogi syntyi huhtikuussa 2014 suurimman tuskan keskelle. Lapsettomuushoidot. Keskenmeno. Kaikkien muiden jatkuvat raskaudet, vauvat ja lasten kuvat Facebookissa. Tuska oli viiltävä ja lapsettomuus mielessä päivällä ja yöllä. Ulkopuolisuuden tunne oli valtava.
Blogin syntymähetkiä miettiessä tajuaa, kuinka paljon elämä on mullistunut verrattain lyhyessä ajassa, reilussa kahdessa vuodessa. Merkityksettömyys on muuttunut maailman suurimmaksi merkitykseksi.
Mitä meille kuuluu nyt? Elämä on kiireistä lapsiperhe-elämää. Aamuyön imetyksiä. Vieressä nukkumista. Sottaisia aamupaloja pienen sormiruokaillessa. Päiväunia. Vauvajumppaa. Konttaamista. Kävelyharjoituksia. Vauvauintia. Vaipanvaihtoa pienen kiemurrellessa pois paikalta. Kotitöitä pienen roikkuessa lahkeessa. Rataskävelyitä auringossa ja vesisateessa. Päiväunia rattaissa, turvakaukalossa, kotona pinnasängyssä. Välillä itkuja pienen kopsahtaessa lattiaan kesken seisomisharjoituksen. Pienen höpötystä omalla kielellään.
Elämä on raiteillaan.
Iso yllätys on ollut, kuinka helppoa lapsen kanssa kuitenkin on. Kaikessa hankaluudessaan lapsen kanssa eläminen on kevyttä ja iloista. Liian lyhyet yöunet tai sotkuinen koti ei haittaa. Me olemme oikea perhe.
Omista haaveista on tullut pieniä. Haaveilen kunnon yöunista. Siivotusta kodista. Pienestä hetkestä aivan yksin. Ajasta lukea kirjaa ihan rauhassa. Hiljaisesta kahvihetkestä tyylikkäästi sisustetussa kahvilassa, jossa ei ole lasten leikkipistettä.
Samalla haaveilen jo toisesta lapsesta. Ja toivon hiljaa mielessäni, että siitä ei tule yhtä raskas prosessi kuin ensimmäisen lapsen saaminen oli.
Mutta nyt on kaikki hyvin. Tyttö on maailman ihanin, ja aurinko paistaa. Ja me olemme oikea perhe. Olemme olleet sitä jo enemmän kuin yhdeksän kuukautta ;)
keskiviikko 7. syyskuuta 2016
tiistai 12. huhtikuuta 2016
Lapsettomuuden kummittelua
"Me hankitaan varmaankin kaksi lasta."
Lapsettomuuden kummitus pomppasi esiin mieleni syövereistä kahvitellessani kahden uuden mammaystävän kanssa. Toisen ystävän kommentin jälkeen ajatukseni lähtivät harhateille.
Ei noin voi sanoa!
Kuka kumma sanoo nykypäivänä noin? Miten ihmeessä lapsia hankitaan? Ei me vaan hankittu. Työtä tehtiin vuosia, että päästiin tähän onnelliseen tilanteeseen. Miten lapsien saaminen voi olla jollekin noin itsestäänselvää?
Ystävät jatkavat keskustelua. Itse jään jumiin omiin ajatuksiini. Toiset pohtivat, mikä olisi sopiva ikäero lapsukaisille (ei yli kolmea vuotta) ja mihin vuodenaikaan seuraava kannattaisi laittaa aluille (loppukesästä, että voisi ensin juoda skumppaa koko kesän ajan).
Olemme kaikki yhden lapsen äitejä, ja olen itsekin yllättynyt, kuinka ulkopuoliseksi itseni yhtäkkiä koen ja kuinka toisten sanat satuttavat.
Loppupäivän kadehdin salaa monilapsisia perheitä.
Meillä on maailman ihanin vauva, joka täyttää pian viisi kuukautta. Olen superonnekas, että olen saanut hänet. Että olen saanut olla raskaana, synnyttää ja imettää. Ja nyt yhtäkkiä valtava pelko pomppasi esiin.
Haluaisin, että jonain päivänä meidän pienellä vauvalla olisi sisko tai veli.
Toiset tekevät sisaruksia esikoiselleen. Aikatauluttavat ja suunnittelevat parhaan ajankohdan. Meille ei ole mitenkään itsestäänselvää, että sisaruksia saadaan. Yhden saaminen oli vuosien taistelun tulos. Huomaan kadehtivani toisten huolettomuutta ja varmuutta toisen lapsen saamisen suhteen.
Ja silti. Samalla muistan, kuinka aiemmin pidin sekundääristä lapsettomuutta todella pienenä pulmana verrattuna siihen "oikeaan" lapsettomuuteen. Samaa mieltä olen edelleen. Primääri lapsettomuus sattuu syvälle. Toivon silti, että kävisi valtava tuuri ja tuo sekundäärinen lapsettomuus jäisi itseltäni kokonaan kokematta.
Lapsettomuuden kummitus pomppasi esiin mieleni syövereistä kahvitellessani kahden uuden mammaystävän kanssa. Toisen ystävän kommentin jälkeen ajatukseni lähtivät harhateille.
Ei noin voi sanoa!
Kuka kumma sanoo nykypäivänä noin? Miten ihmeessä lapsia hankitaan? Ei me vaan hankittu. Työtä tehtiin vuosia, että päästiin tähän onnelliseen tilanteeseen. Miten lapsien saaminen voi olla jollekin noin itsestäänselvää?
Ystävät jatkavat keskustelua. Itse jään jumiin omiin ajatuksiini. Toiset pohtivat, mikä olisi sopiva ikäero lapsukaisille (ei yli kolmea vuotta) ja mihin vuodenaikaan seuraava kannattaisi laittaa aluille (loppukesästä, että voisi ensin juoda skumppaa koko kesän ajan).
Olemme kaikki yhden lapsen äitejä, ja olen itsekin yllättynyt, kuinka ulkopuoliseksi itseni yhtäkkiä koen ja kuinka toisten sanat satuttavat.
Loppupäivän kadehdin salaa monilapsisia perheitä.
Meillä on maailman ihanin vauva, joka täyttää pian viisi kuukautta. Olen superonnekas, että olen saanut hänet. Että olen saanut olla raskaana, synnyttää ja imettää. Ja nyt yhtäkkiä valtava pelko pomppasi esiin.
Haluaisin, että jonain päivänä meidän pienellä vauvalla olisi sisko tai veli.
Toiset tekevät sisaruksia esikoiselleen. Aikatauluttavat ja suunnittelevat parhaan ajankohdan. Meille ei ole mitenkään itsestäänselvää, että sisaruksia saadaan. Yhden saaminen oli vuosien taistelun tulos. Huomaan kadehtivani toisten huolettomuutta ja varmuutta toisen lapsen saamisen suhteen.
Ja silti. Samalla muistan, kuinka aiemmin pidin sekundääristä lapsettomuutta todella pienenä pulmana verrattuna siihen "oikeaan" lapsettomuuteen. Samaa mieltä olen edelleen. Primääri lapsettomuus sattuu syvälle. Toivon silti, että kävisi valtava tuuri ja tuo sekundäärinen lapsettomuus jäisi itseltäni kokonaan kokematta.
***
Onko täällä enää ketään? Millaisia mietteitä teille tulee?torstai 10. joulukuuta 2015
Hoitojen tuloksena syntynyt pikkuinen
Meidän pikkuisemme täyttää kohta kolme viikkoa.
Aika on mennyt nopeasti.
Päivät täyttyvät imettämisestä, vaipanvaihdosta ja itkevän vauvan rauhoittelusta. Kun on hetki aikaa, täytyy laittaa ruokaa, syödä itse, siivota kodin sotkuja ja käydä vessassa. Suihkussakäynti on oma luksushetki; lämmn vesi tuntuu hyvältä eikä suihkussa satu rintoihin tai alapäähän.
Päivät täyttävä pikkuinen tyttömme on hurjan ihana. Nukkuvaa vauvaa voisi katsella ikuisuuksia. Ja hereillä olevan pienen vauvan tummat silmät ovat täynnä viisautta, joka aikuisilta puuttuu. Silmissä näkyy avoimuus elämälle ja kyky elää tässä hetkessä. Ja samalla niissä loistaa vastaus jokaiseen kysymykseen.
Olen ehkä äitiyden hormonihuuruissa, mutta pieni on joka tapauksessa ihmeellinen.
En voi käsittää, että tuo täydellinen olento tuli minun sisältäni. On todella vaikea uskoa, että tuo pieni tyttö on kasvanut minun sisälläni kuukausien ajan siihen asti, että päätti tulla ulos. Miten minun sisälläni on voinut kasvaa jotain noin valmiiksi?
Vielä vaikeampi on uskoa, että tyttö on vuosien tuskan tulos. Lapsettomuushoidot toisensa jälkeen. Piikitykset, munasolujen keräykset, alkionsiirrot, piinapäivät.
Lapsettomuushoidoissa ei ole mitään luonnollista. Jokaista pistettävää piikkiä on helppo vihata.
Muistan ensimmäiset pistoshoidot, kun istuin kotona, itkin, ja pistin itseäni. Oman kehon sekoittaminen ulkopuolisilla hormoneilla tuntui väärältä, vaikka tavoite oli selvä. Itkin, nielin kyyneleeni ja pistin. Noiden pistosten jälkeen pistin itseäni vielä kymmeniä kertoja. Pistämistä en enää itkenyt, mutta itkin jokaista epäonnistumista ja jokaista kuulemaani vauvauutista.
Nyt meillä on oma tyttö, jota kukaan ei tule hakemaan pois meiltä. Tyttö on niin luonnollinen ja niin omanlaisensa, että on lähes mahdotonta kuvitella, että tyttö liittyy mitenkään lapsettomuushoitoihin, joilla hän on saanut alkunsa.
Miten kummassa pienestä alkiosta on voinut tulla kokonainen vauva?
Ihmeteltävää riittää.
Miten ihmeessä minä pystyin synnyttämään meidän tyttömme, kokonaisen vauvan? Miten kummassa vauva mahtui ulos sisältäni? Miten voin olla niin onnekas, että kokemieni lapsettomuushoitojen jälkeen saan kokea ihan oikean synnytyksen? Miten voin olla niin onnekas, että kokemieni lapsettomuushoitojen jälkeen onnistun imettämään vauvaamme?
Tällä hetkellä olemme samanlainen vauvaperhe kuin muutkin vauvaperheet. Oli vauva saanut alkunsa ensiyrityksellä tai vuosien hoitojen jälkeen. Nyt olemme samassa tilanteessa. Se tuntuu omituiselta, mutta todella hienolta.
Olen hurjan kiitollinen. Olen kokenut raskauden, synnytyksen, imetyksen ja vauvan ensihetket. En voi olla varma, saanko kokea mitään näistä toista kertaa, mutta olen hurjan iloinen, että olen saanut kokea tuon kaiken ainakin tämän yhden kerran.
Aika on mennyt nopeasti.
Päivät täyttyvät imettämisestä, vaipanvaihdosta ja itkevän vauvan rauhoittelusta. Kun on hetki aikaa, täytyy laittaa ruokaa, syödä itse, siivota kodin sotkuja ja käydä vessassa. Suihkussakäynti on oma luksushetki; lämmn vesi tuntuu hyvältä eikä suihkussa satu rintoihin tai alapäähän.
Päivät täyttävä pikkuinen tyttömme on hurjan ihana. Nukkuvaa vauvaa voisi katsella ikuisuuksia. Ja hereillä olevan pienen vauvan tummat silmät ovat täynnä viisautta, joka aikuisilta puuttuu. Silmissä näkyy avoimuus elämälle ja kyky elää tässä hetkessä. Ja samalla niissä loistaa vastaus jokaiseen kysymykseen.
Olen ehkä äitiyden hormonihuuruissa, mutta pieni on joka tapauksessa ihmeellinen.
En voi käsittää, että tuo täydellinen olento tuli minun sisältäni. On todella vaikea uskoa, että tuo pieni tyttö on kasvanut minun sisälläni kuukausien ajan siihen asti, että päätti tulla ulos. Miten minun sisälläni on voinut kasvaa jotain noin valmiiksi?
Vielä vaikeampi on uskoa, että tyttö on vuosien tuskan tulos. Lapsettomuushoidot toisensa jälkeen. Piikitykset, munasolujen keräykset, alkionsiirrot, piinapäivät.
Lapsettomuushoidoissa ei ole mitään luonnollista. Jokaista pistettävää piikkiä on helppo vihata.
Muistan ensimmäiset pistoshoidot, kun istuin kotona, itkin, ja pistin itseäni. Oman kehon sekoittaminen ulkopuolisilla hormoneilla tuntui väärältä, vaikka tavoite oli selvä. Itkin, nielin kyyneleeni ja pistin. Noiden pistosten jälkeen pistin itseäni vielä kymmeniä kertoja. Pistämistä en enää itkenyt, mutta itkin jokaista epäonnistumista ja jokaista kuulemaani vauvauutista.
Nyt meillä on oma tyttö, jota kukaan ei tule hakemaan pois meiltä. Tyttö on niin luonnollinen ja niin omanlaisensa, että on lähes mahdotonta kuvitella, että tyttö liittyy mitenkään lapsettomuushoitoihin, joilla hän on saanut alkunsa.
Miten kummassa pienestä alkiosta on voinut tulla kokonainen vauva?
Ihmeteltävää riittää.
Miten ihmeessä minä pystyin synnyttämään meidän tyttömme, kokonaisen vauvan? Miten kummassa vauva mahtui ulos sisältäni? Miten voin olla niin onnekas, että kokemieni lapsettomuushoitojen jälkeen saan kokea ihan oikean synnytyksen? Miten voin olla niin onnekas, että kokemieni lapsettomuushoitojen jälkeen onnistun imettämään vauvaamme?
Tällä hetkellä olemme samanlainen vauvaperhe kuin muutkin vauvaperheet. Oli vauva saanut alkunsa ensiyrityksellä tai vuosien hoitojen jälkeen. Nyt olemme samassa tilanteessa. Se tuntuu omituiselta, mutta todella hienolta.
Olen hurjan kiitollinen. Olen kokenut raskauden, synnytyksen, imetyksen ja vauvan ensihetket. En voi olla varma, saanko kokea mitään näistä toista kertaa, mutta olen hurjan iloinen, että olen saanut kokea tuon kaiken ainakin tämän yhden kerran.
keskiviikko 2. joulukuuta 2015
Vauva!
Siinä kesti enemmän kuin yhdeksän kuukautta. Itse asiassa siinä kesti enemmän kuin viisi vuotta.
Mutta nyt toiveemme on toteutunut. Meillä on vihdoinkin vauva! Maailman ihanin ja suloisin vauva.
Vauvapostaukseni on odottanut kirjoittamistaan jo hetken aikaa. Oikean hetken löytäminen on ollut haastavaa.
Sairaalassa ollessa olin niin kipeä rankan synnytyksen päätteeksi, ettei kirjoittaminen tuntunut kivalta. Ja kotona taas. No, elämä on muuttunut vauvaperhe-elämäksi, jossa saa välillä miettiä, missä välissä ehtisi syömään tai käymään suihkussa.
Viimeksi kirjoitin, että pelkään lääkäreiden käynnistävän synnytyksen lääkkeellisesti ilman kunnollista syytä. Lopulta lääkkeelliselle käynnistykselle ei ollut tarvetta. Pieni tyttömme päätti syntyä ihan itse ennen käynnistykselle sovittua ajankohtaa.
Synnytys oli rankka eikä sujunut ihan niin helposti kuin unissani (uni 1, uni 2 ja uni 3). Pääasia kuitenkin on, että sekä minä että vauva olimme molemmat kunnossa synnytyksen jälkeen.
Pieni on ihana. Arjen opettelu kotona on toki haastavaa, ja tyttö osaa olla vaativa jo nyt. Silti on uskomattoman ihmeellistä, että tuo pieni suloinen vauva on ollut minun sisälläni. Kasvanut siellä monta kuukautta ja nyt hän on täällä meidän kanssamme. Ihan oikea vauva. Vauva, jota kukaan ei vie meiltä pois.
Toivoisin, että ehtisin kirjoittaa kaikista ajatuksista, joita nyt on tullut. Synnytyksestä, vauvasta, lapsettomuudesta, lapsettomuushoidoista, tähänastisista arkikokemuksista vauvan kanssa...
Katsotaan, miten minulle käy. Jos vauva-arki vie mennessään, tulee kirjoittaminen olemaan jatkossakin haastavaa. Näistä päivistä haluaisin kuitenkin itselleni muistoksi ensihetkien ajatuksia, joten noiden ajatuksien tallentaminen tänne blogiin olisi luonnollinen jatke kaikelle tähän mennessä tapahtuneelle.
Mutta nyt toiveemme on toteutunut. Meillä on vihdoinkin vauva! Maailman ihanin ja suloisin vauva.
Vauvapostaukseni on odottanut kirjoittamistaan jo hetken aikaa. Oikean hetken löytäminen on ollut haastavaa.
Sairaalassa ollessa olin niin kipeä rankan synnytyksen päätteeksi, ettei kirjoittaminen tuntunut kivalta. Ja kotona taas. No, elämä on muuttunut vauvaperhe-elämäksi, jossa saa välillä miettiä, missä välissä ehtisi syömään tai käymään suihkussa.
Viimeksi kirjoitin, että pelkään lääkäreiden käynnistävän synnytyksen lääkkeellisesti ilman kunnollista syytä. Lopulta lääkkeelliselle käynnistykselle ei ollut tarvetta. Pieni tyttömme päätti syntyä ihan itse ennen käynnistykselle sovittua ajankohtaa.
Synnytys oli rankka eikä sujunut ihan niin helposti kuin unissani (uni 1, uni 2 ja uni 3). Pääasia kuitenkin on, että sekä minä että vauva olimme molemmat kunnossa synnytyksen jälkeen.
Pieni on ihana. Arjen opettelu kotona on toki haastavaa, ja tyttö osaa olla vaativa jo nyt. Silti on uskomattoman ihmeellistä, että tuo pieni suloinen vauva on ollut minun sisälläni. Kasvanut siellä monta kuukautta ja nyt hän on täällä meidän kanssamme. Ihan oikea vauva. Vauva, jota kukaan ei vie meiltä pois.
Toivoisin, että ehtisin kirjoittaa kaikista ajatuksista, joita nyt on tullut. Synnytyksestä, vauvasta, lapsettomuudesta, lapsettomuushoidoista, tähänastisista arkikokemuksista vauvan kanssa...
Katsotaan, miten minulle käy. Jos vauva-arki vie mennessään, tulee kirjoittaminen olemaan jatkossakin haastavaa. Näistä päivistä haluaisin kuitenkin itselleni muistoksi ensihetkien ajatuksia, joten noiden ajatuksien tallentaminen tänne blogiin olisi luonnollinen jatke kaikelle tähän mennessä tapahtuneelle.
tiistai 17. marraskuuta 2015
Laskettu aika
Tänään on meidän vauvamme laskettu aika.
Tätä päivää on odotettu yli viisi vuotta ja nyt se on vihdoin tässä.
Odotan jo malttamattomana pienen tyttömme tapaamista.
Viimeisen viikon aikana supistukset ovat välillä olleet rajuja. Vatsani ei tykkää supistuksista ja on ollut viikon enemmän tai vähemmän sekaisin. Eilen supistusten tullessa olisin halunnut oksentaa. Synnytys ei siltikään ole käynnistynyt ja enimmän osan ajasta olen voinut hyvin.
Tänään meillä oli käynti äitiyspoliklinikalla kohonneiden verenpaineideni takia. Viime päivien mittauksissa yläpaineeni on vaihdellut 120-155 välillä ja alapaine 80-100 välillä. Verenpainemittauksilla seurataan mahdollista raskausmyrkytystä, vaikka muita tuohon viittaavia oireita ei olekaan ollut.
Tämän päivän äitiyspoliklinikkakäynti aiheutti sen, että lääkäri haluaisi kovasti käynnistää synnytyksen.
Itse olin haaveillut mahdollisimman luonnollisesta synnytyksestä. Kävimme aiemmin yksityisessä synnytysvalmennuksessa, jossa kerrottiin luonnollisesta kivunlievityksestä ja kerrottiin eri lääkkeiden hyvistä ja huonoista puolista. Olin haaveillut tilanteesta, jossa kehon omat hormonit pystyisivät auttamaan kivunlievityksessä.
Lääkärin innokkuuden vuoksi meillä on nyt varattuna jo aika synnytysosastolle, ja papereissa lukee mahdollinen cytotec-käynnistys. Cytotechän on itselleni tuttu jo ennestään - viimeksi sitä vaan käytettiin aika erilaisessa tarkoituksessa. Cytotecistä synnytyksen käynnistämisessä kerrotaan mm. Bebesinfon sivuilla. Mistään kivasta luomulääkkeestä ei tosiaan ole kyse ja toivoisin niin kovasti, että synnytys pääsisi alkamaan luonnollisesti.
Jäämme nyt seuraamaan verenpaineitani, mittailemaan valkuaista virtsassa ja odottamaan perjantain visiittiä synnytysosastolle. Toivottavasti selviän ilman lääkkeellistä käynnistystä.
Tätä päivää on odotettu yli viisi vuotta ja nyt se on vihdoin tässä.
Odotan jo malttamattomana pienen tyttömme tapaamista.
Viimeisen viikon aikana supistukset ovat välillä olleet rajuja. Vatsani ei tykkää supistuksista ja on ollut viikon enemmän tai vähemmän sekaisin. Eilen supistusten tullessa olisin halunnut oksentaa. Synnytys ei siltikään ole käynnistynyt ja enimmän osan ajasta olen voinut hyvin.
Tänään meillä oli käynti äitiyspoliklinikalla kohonneiden verenpaineideni takia. Viime päivien mittauksissa yläpaineeni on vaihdellut 120-155 välillä ja alapaine 80-100 välillä. Verenpainemittauksilla seurataan mahdollista raskausmyrkytystä, vaikka muita tuohon viittaavia oireita ei olekaan ollut.
Tämän päivän äitiyspoliklinikkakäynti aiheutti sen, että lääkäri haluaisi kovasti käynnistää synnytyksen.
Itse olin haaveillut mahdollisimman luonnollisesta synnytyksestä. Kävimme aiemmin yksityisessä synnytysvalmennuksessa, jossa kerrottiin luonnollisesta kivunlievityksestä ja kerrottiin eri lääkkeiden hyvistä ja huonoista puolista. Olin haaveillut tilanteesta, jossa kehon omat hormonit pystyisivät auttamaan kivunlievityksessä.
Lääkärin innokkuuden vuoksi meillä on nyt varattuna jo aika synnytysosastolle, ja papereissa lukee mahdollinen cytotec-käynnistys. Cytotechän on itselleni tuttu jo ennestään - viimeksi sitä vaan käytettiin aika erilaisessa tarkoituksessa. Cytotecistä synnytyksen käynnistämisessä kerrotaan mm. Bebesinfon sivuilla. Mistään kivasta luomulääkkeestä ei tosiaan ole kyse ja toivoisin niin kovasti, että synnytys pääsisi alkamaan luonnollisesti.
Jäämme nyt seuraamaan verenpaineitani, mittailemaan valkuaista virtsassa ja odottamaan perjantain visiittiä synnytysosastolle. Toivottavasti selviän ilman lääkkeellistä käynnistystä.
keskiviikko 11. marraskuuta 2015
Mistä tunnistaa ne oikeat supistukset?
Heippa.
Tänään eletään raskaudessa päivää 39+1. Laskettuun aikaan on aikaa alle viikko! Pikkuinen voi saapua paikalle koska tahansa. Ja luultavasti tuo pikkuinen on huomattavasti valmiimpi tähän maailmaan kuin itse olen synnytykseen.
Kummallista, kuinka nopeasti aika lopulta kuluukaan.
Kaikki on sujunut tähän asti oikein hyvin. Raskausaika on lopulta ollut käsittämättömän helppo huomioiden sen, kuinka tuskaisia ne vuodet ovat olleet, kun olen yrittänyt tulla raskaaksi.
Vasta viimeisen viikon aikana olotila on muuttunut vaikeammaksi, sillä supistuksista on tullut kipeitä. Tähän asti supistukset ovat olleet vain hassuja mahan kovettumisia, joista on lähinnä ollut hupia itselle ja muille.
Nyt sen sijaan supistukset ovat kipeitä ja välillä ilmenevät jatkuvana jomotuksena, josta ei aina voi päätellä, mistä yksi supistus alkaa ja mihin toinen päättyy.
Ja silloin, kun supistuksia tulee, pohtii väistämättä, mistä tunnistaa ne supistukset, kun on tosi kyseessä? Vakineuvo tähän on "kyllä sen sitten tietää". Mutta ei sitä ilmeisesti aina tiedä, sillä netin perusteella kaikki muutkaan eivät ole aina tienneet miltä ne oikeat supistukset tuntuvat.
Itse vertaan supistuksia keskenmenoni supistuksiin. Vielä ei olla oltu lähelläkään sitä täysin sietämätöntä kipua, jota silloin tunsin.
Jotta tietäisi, milloin on tosi kyseessä, supistusten tiheyttä pitäisi kellottaa.
Mutta miten kellottaa jatkuvaa jomotusta? Tai kuinka muistaa kellottaminen silloin, kun supistus sattuu niin, että voi keskittyä vain kipuun? Tai kuinka muistaa kellottaminen silloin, kun supistus sattuu vain vähän? Eihän sellainen supistus voi olla sellainen oikea supistus.
Neuvolan kommenteista ei ole toistaiseksi ollut apua. Neuvolan mukaan vauva voi syntyä tänään, tai kolmen viikon päästä.
Supistuksista ei ilmeisesti voi päätellä mitään, kun ne kuitenkin loppuvat välillä kokonaan (kestettyään ensin tunteja).
Sairaalaan pitäisi lähteä siinä vaiheessa, kun supistukset ovat säännöllisiä, kipeitä, tulevat alle 10 minuutin välein, eivätkä lopu.
Paras neuvo on mielestäni kuitenkin ollut se, että sairaalaan voi lähteä siinä vaiheessa, kun ei ole enää väliä mitä on päällä, tai miten hiukset ovat.
Seuraavat päivät kuluvat siis tuota hetkeä odotellessa.
Tänään eletään raskaudessa päivää 39+1. Laskettuun aikaan on aikaa alle viikko! Pikkuinen voi saapua paikalle koska tahansa. Ja luultavasti tuo pikkuinen on huomattavasti valmiimpi tähän maailmaan kuin itse olen synnytykseen.
Kummallista, kuinka nopeasti aika lopulta kuluukaan.
Kaikki on sujunut tähän asti oikein hyvin. Raskausaika on lopulta ollut käsittämättömän helppo huomioiden sen, kuinka tuskaisia ne vuodet ovat olleet, kun olen yrittänyt tulla raskaaksi.
Vasta viimeisen viikon aikana olotila on muuttunut vaikeammaksi, sillä supistuksista on tullut kipeitä. Tähän asti supistukset ovat olleet vain hassuja mahan kovettumisia, joista on lähinnä ollut hupia itselle ja muille.
Nyt sen sijaan supistukset ovat kipeitä ja välillä ilmenevät jatkuvana jomotuksena, josta ei aina voi päätellä, mistä yksi supistus alkaa ja mihin toinen päättyy.
Ja silloin, kun supistuksia tulee, pohtii väistämättä, mistä tunnistaa ne supistukset, kun on tosi kyseessä? Vakineuvo tähän on "kyllä sen sitten tietää". Mutta ei sitä ilmeisesti aina tiedä, sillä netin perusteella kaikki muutkaan eivät ole aina tienneet miltä ne oikeat supistukset tuntuvat.
Itse vertaan supistuksia keskenmenoni supistuksiin. Vielä ei olla oltu lähelläkään sitä täysin sietämätöntä kipua, jota silloin tunsin.
Jotta tietäisi, milloin on tosi kyseessä, supistusten tiheyttä pitäisi kellottaa.
Mutta miten kellottaa jatkuvaa jomotusta? Tai kuinka muistaa kellottaminen silloin, kun supistus sattuu niin, että voi keskittyä vain kipuun? Tai kuinka muistaa kellottaminen silloin, kun supistus sattuu vain vähän? Eihän sellainen supistus voi olla sellainen oikea supistus.
Neuvolan kommenteista ei ole toistaiseksi ollut apua. Neuvolan mukaan vauva voi syntyä tänään, tai kolmen viikon päästä.
Supistuksista ei ilmeisesti voi päätellä mitään, kun ne kuitenkin loppuvat välillä kokonaan (kestettyään ensin tunteja).
Sairaalaan pitäisi lähteä siinä vaiheessa, kun supistukset ovat säännöllisiä, kipeitä, tulevat alle 10 minuutin välein, eivätkä lopu.
Paras neuvo on mielestäni kuitenkin ollut se, että sairaalaan voi lähteä siinä vaiheessa, kun ei ole enää väliä mitä on päällä, tai miten hiukset ovat.
Seuraavat päivät kuluvat siis tuota hetkeä odotellessa.
maanantai 26. lokakuuta 2015
Kuinka pitää äitiyslomalainen kiireisenä?
Äitiysloma!
Kahden viikon äitiyslomakokemuksella alan päästä vauhtiin.
Nyt olen tehnyt asioita, joita äitiyslomalla kuuluukin tehdä.
Olen ostanut vaatekaupasta pienen pieniä vauvanvaatteita. (En montaa, mutta joitain.)
Olen käynyt läpi kirpputoreja ja ostanut pienen pieniä vauvanvaatteita. (Samalla huomasin, että yhden kaupan vaatteen hinnalla hyvältä kirpparilta saa noin 10 vaatetta.)
Olen pessyt monta koneellista pyykkiä: kirppariostoksia, ostettuja, saatuja ja lainattuja vauvavaatteita, äitiyspakkauksen vaatteet.
Olen ripustanut elämäni ensimmäistä kertaa omaa vauvanvaatepyykkiä kuivumaan.
Olen järjestänyt vauvan vaatteille lipastoon ja kaappiin tilaa. Järjestänyt vaatteita koon mukaan, että niiden käyttäminen olisi helppoa. Pinonnut isompia vaatteita kaapin perälle; niitä ei tarvita hetkeen, mutta niidenkin on hyvä olla valmiina käyttöön.
Olen istunut keskellä päivää yksin kahvilassa ja nauttinut yksin olosta.
Olen nähnyt ystäviäni ja puhunut kauempana asuvien ystävien kanssa puhelimessa. Nyt kun vielä ehtii.
Olen ottanut torkut keskellä päivää, huonosti nukutun yön jälkeen.
Olen surffannut netistä imetysvaatteita ja pohtinut pitäisikö ostaa. (Ehkä ei vielä, jos imetys ei onnistukaan.) Olen eksynyt kaupungilla mammavaateliikkeen alennusmyyntiin ja ostanut kuitenkin imetyspaitoja: jos niin halvalla saa, on parempi ostaa kuin jättää ostamatta.
Olen lukenut vauvalehtiä.
Olen kasannut läjäksi lainaamiani ja ostamiani lastenkasvatuskirjoja, joita haluaisin lukea. Olen aloittanut lukemista ja tuskaillut mielessäni sitä, kuinka olisi pitänyt aloittaa jo paljon aiemmin.
Olen etsinyt tori.fi:stä meille pinnasängyn ja kasannut sen yhdessä mieheni kanssa.
Olen koonnut itselleni liian pitkän tehtävälistan asioista, jotka haluaisin tehdä ennen vauvan tuloa. Samalla olen yrittänyt luvata itselleni, etten stressaannu siitä, ettei lista lyhene riittävän nopeasti. Tämä on vielä minun omaa aikaani, ja jatkossa siitä tulee olemaan pula.
Silti en vieläkään ole täysin tajunnut, että laskettuun aikaan on vain kolme viikkoa, ja milloin tahansa meille voi saapua pieni tulokas, joka tällä hetkellä vain potkii tyytyväisenä kohdussani. Kaiken tämän valmistautumisen keskellä tuntuu siltä, että valmistautuminen on täysin mahdotonta.
Kahden viikon äitiyslomakokemuksella alan päästä vauhtiin.
Nyt olen tehnyt asioita, joita äitiyslomalla kuuluukin tehdä.
Olen ostanut vaatekaupasta pienen pieniä vauvanvaatteita. (En montaa, mutta joitain.)
Olen käynyt läpi kirpputoreja ja ostanut pienen pieniä vauvanvaatteita. (Samalla huomasin, että yhden kaupan vaatteen hinnalla hyvältä kirpparilta saa noin 10 vaatetta.)
Olen pessyt monta koneellista pyykkiä: kirppariostoksia, ostettuja, saatuja ja lainattuja vauvavaatteita, äitiyspakkauksen vaatteet.
Olen ripustanut elämäni ensimmäistä kertaa omaa vauvanvaatepyykkiä kuivumaan.
Olen järjestänyt vauvan vaatteille lipastoon ja kaappiin tilaa. Järjestänyt vaatteita koon mukaan, että niiden käyttäminen olisi helppoa. Pinonnut isompia vaatteita kaapin perälle; niitä ei tarvita hetkeen, mutta niidenkin on hyvä olla valmiina käyttöön.
Olen istunut keskellä päivää yksin kahvilassa ja nauttinut yksin olosta.
Olen nähnyt ystäviäni ja puhunut kauempana asuvien ystävien kanssa puhelimessa. Nyt kun vielä ehtii.
Olen ottanut torkut keskellä päivää, huonosti nukutun yön jälkeen.
Olen surffannut netistä imetysvaatteita ja pohtinut pitäisikö ostaa. (Ehkä ei vielä, jos imetys ei onnistukaan.) Olen eksynyt kaupungilla mammavaateliikkeen alennusmyyntiin ja ostanut kuitenkin imetyspaitoja: jos niin halvalla saa, on parempi ostaa kuin jättää ostamatta.
Olen lukenut vauvalehtiä.
Olen kasannut läjäksi lainaamiani ja ostamiani lastenkasvatuskirjoja, joita haluaisin lukea. Olen aloittanut lukemista ja tuskaillut mielessäni sitä, kuinka olisi pitänyt aloittaa jo paljon aiemmin.
Olen etsinyt tori.fi:stä meille pinnasängyn ja kasannut sen yhdessä mieheni kanssa.
Olen koonnut itselleni liian pitkän tehtävälistan asioista, jotka haluaisin tehdä ennen vauvan tuloa. Samalla olen yrittänyt luvata itselleni, etten stressaannu siitä, ettei lista lyhene riittävän nopeasti. Tämä on vielä minun omaa aikaani, ja jatkossa siitä tulee olemaan pula.
Silti en vieläkään ole täysin tajunnut, että laskettuun aikaan on vain kolme viikkoa, ja milloin tahansa meille voi saapua pieni tulokas, joka tällä hetkellä vain potkii tyytyväisenä kohdussani. Kaiken tämän valmistautumisen keskellä tuntuu siltä, että valmistautuminen on täysin mahdotonta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)