Ympyrä on sulkeutunut. Jollain henkisellä tasolla blogi on tullut päätökseensä. Meillä ollaan enemmän kuin yhdeksän kuukautta. Sekä vauva että äiti.
Blogi syntyi huhtikuussa 2014 suurimman tuskan keskelle. Lapsettomuushoidot. Keskenmeno. Kaikkien muiden jatkuvat raskaudet, vauvat ja lasten kuvat Facebookissa. Tuska oli viiltävä ja lapsettomuus mielessä päivällä ja yöllä. Ulkopuolisuuden tunne oli valtava.
Blogin syntymähetkiä miettiessä tajuaa, kuinka paljon elämä on mullistunut verrattain lyhyessä ajassa, reilussa kahdessa vuodessa. Merkityksettömyys on muuttunut maailman suurimmaksi merkitykseksi.
Mitä meille kuuluu nyt? Elämä on kiireistä lapsiperhe-elämää. Aamuyön imetyksiä. Vieressä nukkumista. Sottaisia aamupaloja pienen sormiruokaillessa. Päiväunia. Vauvajumppaa. Konttaamista. Kävelyharjoituksia. Vauvauintia. Vaipanvaihtoa pienen kiemurrellessa pois paikalta. Kotitöitä pienen roikkuessa lahkeessa. Rataskävelyitä auringossa ja vesisateessa. Päiväunia rattaissa, turvakaukalossa, kotona pinnasängyssä. Välillä itkuja pienen kopsahtaessa lattiaan kesken seisomisharjoituksen. Pienen höpötystä omalla kielellään.
Elämä on raiteillaan.
Iso yllätys on ollut, kuinka helppoa lapsen kanssa kuitenkin on. Kaikessa hankaluudessaan lapsen kanssa eläminen on kevyttä ja iloista. Liian lyhyet yöunet tai sotkuinen koti ei haittaa. Me olemme oikea perhe.
Omista haaveista on tullut pieniä. Haaveilen kunnon yöunista. Siivotusta kodista. Pienestä hetkestä aivan yksin. Ajasta lukea kirjaa ihan rauhassa. Hiljaisesta kahvihetkestä tyylikkäästi sisustetussa kahvilassa, jossa ei ole lasten leikkipistettä.
Samalla haaveilen jo toisesta lapsesta. Ja toivon hiljaa mielessäni, että siitä ei tule yhtä raskas prosessi kuin ensimmäisen lapsen saaminen oli.
Mutta nyt on kaikki hyvin. Tyttö on maailman ihanin, ja aurinko paistaa. Ja me olemme oikea perhe. Olemme olleet sitä jo enemmän kuin yhdeksän kuukautta ;)
