Meidän pikkuisemme täyttää kohta kolme viikkoa.
Aika on mennyt nopeasti.
Päivät täyttyvät imettämisestä, vaipanvaihdosta ja itkevän vauvan rauhoittelusta. Kun on hetki aikaa, täytyy laittaa ruokaa, syödä itse, siivota kodin sotkuja ja käydä vessassa. Suihkussakäynti on oma luksushetki; lämmn vesi tuntuu hyvältä eikä suihkussa satu rintoihin tai alapäähän.
Päivät täyttävä pikkuinen tyttömme on hurjan ihana. Nukkuvaa vauvaa voisi katsella ikuisuuksia. Ja hereillä olevan pienen vauvan tummat silmät ovat täynnä viisautta, joka aikuisilta puuttuu. Silmissä näkyy avoimuus elämälle ja kyky elää tässä hetkessä. Ja samalla niissä loistaa vastaus jokaiseen kysymykseen.
Olen ehkä äitiyden hormonihuuruissa, mutta pieni on joka tapauksessa ihmeellinen.
En voi käsittää, että tuo täydellinen olento tuli minun sisältäni. On todella vaikea uskoa, että tuo pieni tyttö on kasvanut minun sisälläni kuukausien ajan siihen asti, että päätti tulla ulos. Miten minun sisälläni on voinut kasvaa jotain noin valmiiksi?
Vielä vaikeampi on uskoa, että tyttö on vuosien tuskan tulos. Lapsettomuushoidot toisensa jälkeen. Piikitykset, munasolujen keräykset, alkionsiirrot, piinapäivät.
Lapsettomuushoidoissa ei ole mitään luonnollista. Jokaista pistettävää piikkiä on helppo vihata.
Muistan ensimmäiset pistoshoidot, kun istuin kotona, itkin, ja pistin itseäni. Oman kehon sekoittaminen ulkopuolisilla hormoneilla tuntui väärältä, vaikka tavoite oli selvä. Itkin, nielin kyyneleeni ja pistin. Noiden pistosten jälkeen pistin itseäni vielä kymmeniä kertoja. Pistämistä en enää itkenyt, mutta itkin jokaista epäonnistumista ja jokaista kuulemaani vauvauutista.
Nyt meillä on oma tyttö, jota kukaan ei tule hakemaan pois meiltä. Tyttö on niin luonnollinen ja niin omanlaisensa, että on lähes mahdotonta kuvitella, että tyttö liittyy mitenkään lapsettomuushoitoihin, joilla hän on saanut alkunsa.
Miten kummassa pienestä alkiosta on voinut tulla kokonainen vauva?
Ihmeteltävää riittää.
Miten ihmeessä minä pystyin synnyttämään meidän tyttömme, kokonaisen vauvan? Miten kummassa vauva mahtui ulos sisältäni? Miten voin olla niin onnekas, että kokemieni lapsettomuushoitojen jälkeen saan kokea ihan oikean synnytyksen? Miten voin olla niin onnekas, että kokemieni lapsettomuushoitojen jälkeen onnistun imettämään vauvaamme?
Tällä hetkellä olemme samanlainen vauvaperhe kuin muutkin vauvaperheet. Oli vauva saanut alkunsa ensiyrityksellä tai vuosien hoitojen jälkeen. Nyt olemme samassa tilanteessa. Se tuntuu omituiselta, mutta todella hienolta.
Olen hurjan kiitollinen. Olen kokenut raskauden, synnytyksen, imetyksen ja vauvan ensihetket. En voi olla varma, saanko kokea mitään näistä toista kertaa, mutta olen hurjan iloinen, että olen saanut kokea tuon kaiken ainakin tämän yhden kerran.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste raskaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste raskaus. Näytä kaikki tekstit
torstai 10. joulukuuta 2015
keskiviikko 2. joulukuuta 2015
Vauva!
Siinä kesti enemmän kuin yhdeksän kuukautta. Itse asiassa siinä kesti enemmän kuin viisi vuotta.
Mutta nyt toiveemme on toteutunut. Meillä on vihdoinkin vauva! Maailman ihanin ja suloisin vauva.
Vauvapostaukseni on odottanut kirjoittamistaan jo hetken aikaa. Oikean hetken löytäminen on ollut haastavaa.
Sairaalassa ollessa olin niin kipeä rankan synnytyksen päätteeksi, ettei kirjoittaminen tuntunut kivalta. Ja kotona taas. No, elämä on muuttunut vauvaperhe-elämäksi, jossa saa välillä miettiä, missä välissä ehtisi syömään tai käymään suihkussa.
Viimeksi kirjoitin, että pelkään lääkäreiden käynnistävän synnytyksen lääkkeellisesti ilman kunnollista syytä. Lopulta lääkkeelliselle käynnistykselle ei ollut tarvetta. Pieni tyttömme päätti syntyä ihan itse ennen käynnistykselle sovittua ajankohtaa.
Synnytys oli rankka eikä sujunut ihan niin helposti kuin unissani (uni 1, uni 2 ja uni 3). Pääasia kuitenkin on, että sekä minä että vauva olimme molemmat kunnossa synnytyksen jälkeen.
Pieni on ihana. Arjen opettelu kotona on toki haastavaa, ja tyttö osaa olla vaativa jo nyt. Silti on uskomattoman ihmeellistä, että tuo pieni suloinen vauva on ollut minun sisälläni. Kasvanut siellä monta kuukautta ja nyt hän on täällä meidän kanssamme. Ihan oikea vauva. Vauva, jota kukaan ei vie meiltä pois.
Toivoisin, että ehtisin kirjoittaa kaikista ajatuksista, joita nyt on tullut. Synnytyksestä, vauvasta, lapsettomuudesta, lapsettomuushoidoista, tähänastisista arkikokemuksista vauvan kanssa...
Katsotaan, miten minulle käy. Jos vauva-arki vie mennessään, tulee kirjoittaminen olemaan jatkossakin haastavaa. Näistä päivistä haluaisin kuitenkin itselleni muistoksi ensihetkien ajatuksia, joten noiden ajatuksien tallentaminen tänne blogiin olisi luonnollinen jatke kaikelle tähän mennessä tapahtuneelle.
Mutta nyt toiveemme on toteutunut. Meillä on vihdoinkin vauva! Maailman ihanin ja suloisin vauva.
Vauvapostaukseni on odottanut kirjoittamistaan jo hetken aikaa. Oikean hetken löytäminen on ollut haastavaa.
Sairaalassa ollessa olin niin kipeä rankan synnytyksen päätteeksi, ettei kirjoittaminen tuntunut kivalta. Ja kotona taas. No, elämä on muuttunut vauvaperhe-elämäksi, jossa saa välillä miettiä, missä välissä ehtisi syömään tai käymään suihkussa.
Viimeksi kirjoitin, että pelkään lääkäreiden käynnistävän synnytyksen lääkkeellisesti ilman kunnollista syytä. Lopulta lääkkeelliselle käynnistykselle ei ollut tarvetta. Pieni tyttömme päätti syntyä ihan itse ennen käynnistykselle sovittua ajankohtaa.
Synnytys oli rankka eikä sujunut ihan niin helposti kuin unissani (uni 1, uni 2 ja uni 3). Pääasia kuitenkin on, että sekä minä että vauva olimme molemmat kunnossa synnytyksen jälkeen.
Pieni on ihana. Arjen opettelu kotona on toki haastavaa, ja tyttö osaa olla vaativa jo nyt. Silti on uskomattoman ihmeellistä, että tuo pieni suloinen vauva on ollut minun sisälläni. Kasvanut siellä monta kuukautta ja nyt hän on täällä meidän kanssamme. Ihan oikea vauva. Vauva, jota kukaan ei vie meiltä pois.
Toivoisin, että ehtisin kirjoittaa kaikista ajatuksista, joita nyt on tullut. Synnytyksestä, vauvasta, lapsettomuudesta, lapsettomuushoidoista, tähänastisista arkikokemuksista vauvan kanssa...
Katsotaan, miten minulle käy. Jos vauva-arki vie mennessään, tulee kirjoittaminen olemaan jatkossakin haastavaa. Näistä päivistä haluaisin kuitenkin itselleni muistoksi ensihetkien ajatuksia, joten noiden ajatuksien tallentaminen tänne blogiin olisi luonnollinen jatke kaikelle tähän mennessä tapahtuneelle.
tiistai 17. marraskuuta 2015
Laskettu aika
Tänään on meidän vauvamme laskettu aika.
Tätä päivää on odotettu yli viisi vuotta ja nyt se on vihdoin tässä.
Odotan jo malttamattomana pienen tyttömme tapaamista.
Viimeisen viikon aikana supistukset ovat välillä olleet rajuja. Vatsani ei tykkää supistuksista ja on ollut viikon enemmän tai vähemmän sekaisin. Eilen supistusten tullessa olisin halunnut oksentaa. Synnytys ei siltikään ole käynnistynyt ja enimmän osan ajasta olen voinut hyvin.
Tänään meillä oli käynti äitiyspoliklinikalla kohonneiden verenpaineideni takia. Viime päivien mittauksissa yläpaineeni on vaihdellut 120-155 välillä ja alapaine 80-100 välillä. Verenpainemittauksilla seurataan mahdollista raskausmyrkytystä, vaikka muita tuohon viittaavia oireita ei olekaan ollut.
Tämän päivän äitiyspoliklinikkakäynti aiheutti sen, että lääkäri haluaisi kovasti käynnistää synnytyksen.
Itse olin haaveillut mahdollisimman luonnollisesta synnytyksestä. Kävimme aiemmin yksityisessä synnytysvalmennuksessa, jossa kerrottiin luonnollisesta kivunlievityksestä ja kerrottiin eri lääkkeiden hyvistä ja huonoista puolista. Olin haaveillut tilanteesta, jossa kehon omat hormonit pystyisivät auttamaan kivunlievityksessä.
Lääkärin innokkuuden vuoksi meillä on nyt varattuna jo aika synnytysosastolle, ja papereissa lukee mahdollinen cytotec-käynnistys. Cytotechän on itselleni tuttu jo ennestään - viimeksi sitä vaan käytettiin aika erilaisessa tarkoituksessa. Cytotecistä synnytyksen käynnistämisessä kerrotaan mm. Bebesinfon sivuilla. Mistään kivasta luomulääkkeestä ei tosiaan ole kyse ja toivoisin niin kovasti, että synnytys pääsisi alkamaan luonnollisesti.
Jäämme nyt seuraamaan verenpaineitani, mittailemaan valkuaista virtsassa ja odottamaan perjantain visiittiä synnytysosastolle. Toivottavasti selviän ilman lääkkeellistä käynnistystä.
Tätä päivää on odotettu yli viisi vuotta ja nyt se on vihdoin tässä.
Odotan jo malttamattomana pienen tyttömme tapaamista.
Viimeisen viikon aikana supistukset ovat välillä olleet rajuja. Vatsani ei tykkää supistuksista ja on ollut viikon enemmän tai vähemmän sekaisin. Eilen supistusten tullessa olisin halunnut oksentaa. Synnytys ei siltikään ole käynnistynyt ja enimmän osan ajasta olen voinut hyvin.
Tänään meillä oli käynti äitiyspoliklinikalla kohonneiden verenpaineideni takia. Viime päivien mittauksissa yläpaineeni on vaihdellut 120-155 välillä ja alapaine 80-100 välillä. Verenpainemittauksilla seurataan mahdollista raskausmyrkytystä, vaikka muita tuohon viittaavia oireita ei olekaan ollut.
Tämän päivän äitiyspoliklinikkakäynti aiheutti sen, että lääkäri haluaisi kovasti käynnistää synnytyksen.
Itse olin haaveillut mahdollisimman luonnollisesta synnytyksestä. Kävimme aiemmin yksityisessä synnytysvalmennuksessa, jossa kerrottiin luonnollisesta kivunlievityksestä ja kerrottiin eri lääkkeiden hyvistä ja huonoista puolista. Olin haaveillut tilanteesta, jossa kehon omat hormonit pystyisivät auttamaan kivunlievityksessä.
Lääkärin innokkuuden vuoksi meillä on nyt varattuna jo aika synnytysosastolle, ja papereissa lukee mahdollinen cytotec-käynnistys. Cytotechän on itselleni tuttu jo ennestään - viimeksi sitä vaan käytettiin aika erilaisessa tarkoituksessa. Cytotecistä synnytyksen käynnistämisessä kerrotaan mm. Bebesinfon sivuilla. Mistään kivasta luomulääkkeestä ei tosiaan ole kyse ja toivoisin niin kovasti, että synnytys pääsisi alkamaan luonnollisesti.
Jäämme nyt seuraamaan verenpaineitani, mittailemaan valkuaista virtsassa ja odottamaan perjantain visiittiä synnytysosastolle. Toivottavasti selviän ilman lääkkeellistä käynnistystä.
keskiviikko 11. marraskuuta 2015
Mistä tunnistaa ne oikeat supistukset?
Heippa.
Tänään eletään raskaudessa päivää 39+1. Laskettuun aikaan on aikaa alle viikko! Pikkuinen voi saapua paikalle koska tahansa. Ja luultavasti tuo pikkuinen on huomattavasti valmiimpi tähän maailmaan kuin itse olen synnytykseen.
Kummallista, kuinka nopeasti aika lopulta kuluukaan.
Kaikki on sujunut tähän asti oikein hyvin. Raskausaika on lopulta ollut käsittämättömän helppo huomioiden sen, kuinka tuskaisia ne vuodet ovat olleet, kun olen yrittänyt tulla raskaaksi.
Vasta viimeisen viikon aikana olotila on muuttunut vaikeammaksi, sillä supistuksista on tullut kipeitä. Tähän asti supistukset ovat olleet vain hassuja mahan kovettumisia, joista on lähinnä ollut hupia itselle ja muille.
Nyt sen sijaan supistukset ovat kipeitä ja välillä ilmenevät jatkuvana jomotuksena, josta ei aina voi päätellä, mistä yksi supistus alkaa ja mihin toinen päättyy.
Ja silloin, kun supistuksia tulee, pohtii väistämättä, mistä tunnistaa ne supistukset, kun on tosi kyseessä? Vakineuvo tähän on "kyllä sen sitten tietää". Mutta ei sitä ilmeisesti aina tiedä, sillä netin perusteella kaikki muutkaan eivät ole aina tienneet miltä ne oikeat supistukset tuntuvat.
Itse vertaan supistuksia keskenmenoni supistuksiin. Vielä ei olla oltu lähelläkään sitä täysin sietämätöntä kipua, jota silloin tunsin.
Jotta tietäisi, milloin on tosi kyseessä, supistusten tiheyttä pitäisi kellottaa.
Mutta miten kellottaa jatkuvaa jomotusta? Tai kuinka muistaa kellottaminen silloin, kun supistus sattuu niin, että voi keskittyä vain kipuun? Tai kuinka muistaa kellottaminen silloin, kun supistus sattuu vain vähän? Eihän sellainen supistus voi olla sellainen oikea supistus.
Neuvolan kommenteista ei ole toistaiseksi ollut apua. Neuvolan mukaan vauva voi syntyä tänään, tai kolmen viikon päästä.
Supistuksista ei ilmeisesti voi päätellä mitään, kun ne kuitenkin loppuvat välillä kokonaan (kestettyään ensin tunteja).
Sairaalaan pitäisi lähteä siinä vaiheessa, kun supistukset ovat säännöllisiä, kipeitä, tulevat alle 10 minuutin välein, eivätkä lopu.
Paras neuvo on mielestäni kuitenkin ollut se, että sairaalaan voi lähteä siinä vaiheessa, kun ei ole enää väliä mitä on päällä, tai miten hiukset ovat.
Seuraavat päivät kuluvat siis tuota hetkeä odotellessa.
Tänään eletään raskaudessa päivää 39+1. Laskettuun aikaan on aikaa alle viikko! Pikkuinen voi saapua paikalle koska tahansa. Ja luultavasti tuo pikkuinen on huomattavasti valmiimpi tähän maailmaan kuin itse olen synnytykseen.
Kummallista, kuinka nopeasti aika lopulta kuluukaan.
Kaikki on sujunut tähän asti oikein hyvin. Raskausaika on lopulta ollut käsittämättömän helppo huomioiden sen, kuinka tuskaisia ne vuodet ovat olleet, kun olen yrittänyt tulla raskaaksi.
Vasta viimeisen viikon aikana olotila on muuttunut vaikeammaksi, sillä supistuksista on tullut kipeitä. Tähän asti supistukset ovat olleet vain hassuja mahan kovettumisia, joista on lähinnä ollut hupia itselle ja muille.
Nyt sen sijaan supistukset ovat kipeitä ja välillä ilmenevät jatkuvana jomotuksena, josta ei aina voi päätellä, mistä yksi supistus alkaa ja mihin toinen päättyy.
Ja silloin, kun supistuksia tulee, pohtii väistämättä, mistä tunnistaa ne supistukset, kun on tosi kyseessä? Vakineuvo tähän on "kyllä sen sitten tietää". Mutta ei sitä ilmeisesti aina tiedä, sillä netin perusteella kaikki muutkaan eivät ole aina tienneet miltä ne oikeat supistukset tuntuvat.
Itse vertaan supistuksia keskenmenoni supistuksiin. Vielä ei olla oltu lähelläkään sitä täysin sietämätöntä kipua, jota silloin tunsin.
Jotta tietäisi, milloin on tosi kyseessä, supistusten tiheyttä pitäisi kellottaa.
Mutta miten kellottaa jatkuvaa jomotusta? Tai kuinka muistaa kellottaminen silloin, kun supistus sattuu niin, että voi keskittyä vain kipuun? Tai kuinka muistaa kellottaminen silloin, kun supistus sattuu vain vähän? Eihän sellainen supistus voi olla sellainen oikea supistus.
Neuvolan kommenteista ei ole toistaiseksi ollut apua. Neuvolan mukaan vauva voi syntyä tänään, tai kolmen viikon päästä.
Supistuksista ei ilmeisesti voi päätellä mitään, kun ne kuitenkin loppuvat välillä kokonaan (kestettyään ensin tunteja).
Sairaalaan pitäisi lähteä siinä vaiheessa, kun supistukset ovat säännöllisiä, kipeitä, tulevat alle 10 minuutin välein, eivätkä lopu.
Paras neuvo on mielestäni kuitenkin ollut se, että sairaalaan voi lähteä siinä vaiheessa, kun ei ole enää väliä mitä on päällä, tai miten hiukset ovat.
Seuraavat päivät kuluvat siis tuota hetkeä odotellessa.
sunnuntai 11. lokakuuta 2015
Synnytysuni
Pari yötä sitten näin ensimmäisen kerran unta vauvamme syntymästä.
Olen nähnyt synnytykseen liittyviä unia aiemminkin (uni 1 ja uni 2), mutta nuo aiemmat unet eivät ole kertoneet tästä vauvasta.
Oma unisynnytykseni sujui varsin näppärästi.
Seurasin vauvan liikehdintää kohdussani ja yhtäkkiä huomasin, kuinka vauvan nyrkin ääriviivat näkyivät vatsassani todella selvästi. Seuraavaksi huomasin vatsassa pään muodot, ja pienen korvan. Vauva oli ihon alla niin lähellä, että piirteet erottuivat selvästi.
Vauva nosti päänsä pystyyn, ja pää tuli ihon läpi pois vatsastani. Pian koko vauva oli tullut kohdusta maailmaan suoraan ihon läpi jättämättä ihoon mitään merkkejä tapahtuneesta.
Olin ihmeissäni.
Vauva oli tässä maailmassa ja tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Vauvamme osoittautui varsin fiksuksi tapaukseksi ja syntyessään hän osasi puhua.
Tutustuin vauvaani ja ihmettelin, eikö ollut vähän aikaista tulla pois kohdusta.
Vauva oli omasta mielestään ihan valmis.
Olin sitä mieltä, että luultavasti olisi vauvalle parempi, että hän menisi vielä joksikin aikaa takaisin kohtuun. Jäimme neuvottelemaan asiasta, enkä tiedä, mihin päädyimme, sillä uni loppui ja heräsin.
Ilmeisesti raskauden loppuvaiheessa on melko yleistä nähdä unta synnytyksestä. Nyt jään jännityksellä odottamaan, milloin tapaan vauvamme seuraavan kerran. Ja onko hän tuo sama unen vauva, vai joku ihan muu.
Olen nähnyt synnytykseen liittyviä unia aiemminkin (uni 1 ja uni 2), mutta nuo aiemmat unet eivät ole kertoneet tästä vauvasta.
Oma unisynnytykseni sujui varsin näppärästi.
Seurasin vauvan liikehdintää kohdussani ja yhtäkkiä huomasin, kuinka vauvan nyrkin ääriviivat näkyivät vatsassani todella selvästi. Seuraavaksi huomasin vatsassa pään muodot, ja pienen korvan. Vauva oli ihon alla niin lähellä, että piirteet erottuivat selvästi.
Vauva nosti päänsä pystyyn, ja pää tuli ihon läpi pois vatsastani. Pian koko vauva oli tullut kohdusta maailmaan suoraan ihon läpi jättämättä ihoon mitään merkkejä tapahtuneesta.
Olin ihmeissäni.
Vauva oli tässä maailmassa ja tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Vauvamme osoittautui varsin fiksuksi tapaukseksi ja syntyessään hän osasi puhua.
Tutustuin vauvaani ja ihmettelin, eikö ollut vähän aikaista tulla pois kohdusta.
Vauva oli omasta mielestään ihan valmis.
Olin sitä mieltä, että luultavasti olisi vauvalle parempi, että hän menisi vielä joksikin aikaa takaisin kohtuun. Jäimme neuvottelemaan asiasta, enkä tiedä, mihin päädyimme, sillä uni loppui ja heräsin.
Ilmeisesti raskauden loppuvaiheessa on melko yleistä nähdä unta synnytyksestä. Nyt jään jännityksellä odottamaan, milloin tapaan vauvamme seuraavan kerran. Ja onko hän tuo sama unen vauva, vai joku ihan muu.
maanantai 31. elokuuta 2015
Raskausviikko 28+6
Hups.
En kai muuta voi sanoa. Yhtäkkiä edellisestä kirjoituksestani on kulunut puolitoista kuukautta ja asioita on tapahtunut läjäpäin. Hups. On ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta joka päivä se on jäänyt.
Itselläni kirjoittamisen tarve liittyy usein sisäiseen pahaan oloon ja tuskaan, jota on pakko päästä purkamaan. Ja nyt, kun olen raskaana, ja pikkuinen potkii mahassa, ei ole tuota kirjoittamisen tarpeen alulle panevaa voimaa, tuota tuskaa.
Kaikki on siis oikein hyvin. Laskettuun aikaan on alle kolme kuukautta. Äitiyslomaan on puolitoista kuukautta.
Aika on mennyt hurjan nopeasti.
Kesä menee aina nopeasti ja niin tälläkin kertaa. Vaivihkaa ja ihan yllättäen olemme alkaneet valmistautua vauvan tuloon.
Rattaat on ostettu. Auto on vaihdettu sellaiseen, johon mahtuu koko perhe. Olemme ostaneet uutena kolme vaatetta. Mikä mieletön fiilis tulikaan kolmen pienen vaatteen hankinnasta! Meille tulee oikeasti vauva!
Tori.fi on tullut tutuksi ja olemme hankkineet kaikenlaista tavaraa käytettynä netin kautta ja saaneet lahjoituksia ystäviltämme.
Ja me kun kuvittelimme, että olisimme vielä kuukausi ennen laskettua aikaa ilman vauvatavaroita. Niin väärässä olimmekaan!
Kotona on tyhjennetty kaappeja ja myyty turhia tavaroita, jotta pienelle olisi paremmin tilaa.
Mahastani on tullut ihan selvä raskausmaha. Alkuvaiheen turvotus on hävinnyt, ja maha on kunnollinen vauvamaha, mutta ei järisyttävän suuri. Neuvolan täti kommentoi mahaani pieneksi. Työkaveri, miespuolinen henkilö, kommentoi, että näytän kauniilta mahani kanssa. Ensi kertaa tapaamani vauvatavaran myyjä kommentoi, että näytän hyvältä. Raskausmahani on jopa omasta mielestäni ihan söpö.
Kadulla mahaani tuijotetaan. Enimmäkseen hymyillen, mutta välillä myös vakavana. Kiukkuisena? Kateellisena? Katkerana? Ymmärrän jokaista omituista tuijottajaa. Ennen omaa raskauttani olin itsekin valmis toivottamaan jokaisen raskausmahaisen maanrakoon. Silti nyt raskausmahaisena olen halunnut nauttia mahastani. Olen pitänyt vartalonmyötäisiä paitoja niin, että tilanne ei jää kenellekään epäselväksi. Tätä on odotettu viisi vuotta - minäkin haluan itsekkäästi osani nautinnosta!
Raskaus on aiheuttanut selkäkipuja ja lonkissa kummallisia kolotuksia, joihin en ole tottunut. Olen kokeillut fysioterapeuttia, kiropraktikkoa, joogaa, kuntosalia, kävelyä, tukivyötä ja sähköpöytää. Kaikki nuo auttavat, mutta selkä kipuilee silti hieman - ainakin silloin kun jätän huolehtimatta selästäni.
Öisin nukun huonommin, sillä selällään nukkuminen ei ole suositeltavaa. Silti olen todella iloinen ja onnellinen ollessani raskaana. Kaikki on nyt todella hyvin.
En kai muuta voi sanoa. Yhtäkkiä edellisestä kirjoituksestani on kulunut puolitoista kuukautta ja asioita on tapahtunut läjäpäin. Hups. On ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta joka päivä se on jäänyt.
Itselläni kirjoittamisen tarve liittyy usein sisäiseen pahaan oloon ja tuskaan, jota on pakko päästä purkamaan. Ja nyt, kun olen raskaana, ja pikkuinen potkii mahassa, ei ole tuota kirjoittamisen tarpeen alulle panevaa voimaa, tuota tuskaa.
Kaikki on siis oikein hyvin. Laskettuun aikaan on alle kolme kuukautta. Äitiyslomaan on puolitoista kuukautta.
Aika on mennyt hurjan nopeasti.
Kesä menee aina nopeasti ja niin tälläkin kertaa. Vaivihkaa ja ihan yllättäen olemme alkaneet valmistautua vauvan tuloon.
Rattaat on ostettu. Auto on vaihdettu sellaiseen, johon mahtuu koko perhe. Olemme ostaneet uutena kolme vaatetta. Mikä mieletön fiilis tulikaan kolmen pienen vaatteen hankinnasta! Meille tulee oikeasti vauva!
Tori.fi on tullut tutuksi ja olemme hankkineet kaikenlaista tavaraa käytettynä netin kautta ja saaneet lahjoituksia ystäviltämme.
Ja me kun kuvittelimme, että olisimme vielä kuukausi ennen laskettua aikaa ilman vauvatavaroita. Niin väärässä olimmekaan!
Kotona on tyhjennetty kaappeja ja myyty turhia tavaroita, jotta pienelle olisi paremmin tilaa.
Mahastani on tullut ihan selvä raskausmaha. Alkuvaiheen turvotus on hävinnyt, ja maha on kunnollinen vauvamaha, mutta ei järisyttävän suuri. Neuvolan täti kommentoi mahaani pieneksi. Työkaveri, miespuolinen henkilö, kommentoi, että näytän kauniilta mahani kanssa. Ensi kertaa tapaamani vauvatavaran myyjä kommentoi, että näytän hyvältä. Raskausmahani on jopa omasta mielestäni ihan söpö.
Kadulla mahaani tuijotetaan. Enimmäkseen hymyillen, mutta välillä myös vakavana. Kiukkuisena? Kateellisena? Katkerana? Ymmärrän jokaista omituista tuijottajaa. Ennen omaa raskauttani olin itsekin valmis toivottamaan jokaisen raskausmahaisen maanrakoon. Silti nyt raskausmahaisena olen halunnut nauttia mahastani. Olen pitänyt vartalonmyötäisiä paitoja niin, että tilanne ei jää kenellekään epäselväksi. Tätä on odotettu viisi vuotta - minäkin haluan itsekkäästi osani nautinnosta!
Raskaus on aiheuttanut selkäkipuja ja lonkissa kummallisia kolotuksia, joihin en ole tottunut. Olen kokeillut fysioterapeuttia, kiropraktikkoa, joogaa, kuntosalia, kävelyä, tukivyötä ja sähköpöytää. Kaikki nuo auttavat, mutta selkä kipuilee silti hieman - ainakin silloin kun jätän huolehtimatta selästäni.
Öisin nukun huonommin, sillä selällään nukkuminen ei ole suositeltavaa. Silti olen todella iloinen ja onnellinen ollessani raskaana. Kaikki on nyt todella hyvin.
maanantai 6. heinäkuuta 2015
Raskausviikko 20+
Tänään elän päivää 20+6. Huomenna alkaa siis 22. raskausviikko. Mieletöntä!
...laitan jalkaani ensimmäistä kertaa äitiyshousut. Voi, miten autuaaksi tekevän mukavat ne ovatkaan! Miksi kaikki tavalliset housut eivät ole jalassa näin mukavia ja samaan aikaan näytä ihan ok:lta?
Viikkoon 20+ on taas kuulunut paljon ihmeellisiä asioita.
Kuluneen raskausviikon aikana:
...meillä on rakenneultra, jota jännitän etukäteen. Onhan kaikki varmasti hyvin?! Ja on! Kaikki on oikein hyvin. Meidän pikkuisella on kaksi kättä, kaksi jalkaa, toimiva sydän ja kaikki muutkin osat paikoillaan. Pieni on todella aktiivinen ultran aikana ja näyttää hurjan tyytyväiseltä kohdussa. Ihan niinkuin hymyilisi.
...ultrassa tuo pieni paljastuu tytöksi. Me olemme hurjan iloisia kummasta vaan, eikä sukupuolen tietäminen olisi ollut meille mitenkään välttämätöntä. Nyt tuntuu, että sukupuolen tietäminen tekee odottamisesta konkreettisempaa. Meille muuttaa ihan oikeasti pieni tyttö.
...mies tuntee ensimmäistä kertaa liikkeet kohdussani. Tuntuu hienolta, että mieskin pääsee hieman osalliseksi raskaudesta, kun voi tuntea liikkeitä.
...saan ensimmäistä kertaa tapaamaltani vanhemmalta naiselta halauksen ja hyvän onnen toivotuksia loppuraskauden ajalle. Hassua, kuinka yhtäkkiä vatsani alkaa olemaan yhä enemmän koko kansan julkista omaisuutta.
...kerromme mieheni isälle, että tulossa oleva vauva on saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla. Emme ole kovin läheisiä, eikä aihe ole koskaan aiemmin tullut puheeksi. Aiemmin aiheesta juttelu olisi ollut jopa kiusallista. Mutta nyt tilanne on eri. Tulevasta vauvasta jutellessamme mieheni isä kommentoi, kuinka saamme olla iloisia luonnollisesti alkaneesta raskaudesta. Noh, tässä raskaudessa ei ole mitään kovin luonnollista. Emme halunneet salata asiaa, vaan kerroimme rehellisesti totuuden.
...laitan jalkaani ensimmäistä kertaa äitiyshousut. Voi, miten autuaaksi tekevän mukavat ne ovatkaan! Miksi kaikki tavalliset housut eivät ole jalassa näin mukavia ja samaan aikaan näytä ihan ok:lta?
...saamme ystäviltämme yllättäen vauvan kylpyammeen, joka oli jäänyt heille ylimääräiseksi. Tuo amme on ensimmäinen oikea vauvatavara kotonamme. Kuvittelin etukäteen, että olemme täysin ilman vauvatavaroita vielä kuukausi ennen vauvan syntymää, mutta nyt näyttää siltä, että (ystäviemme ansiosta) meillä on asunto täynnä vauvatavaraa jo monta kuukautta etukäteen.
maanantai 29. kesäkuuta 2015
Mahan kasvatusta ja isoja tapahtumia
Olen viettänyt monta vaikeaa lapsettomuusvuotta ja tuntenut tuskaa siitä, kuinka mikään asia ei etene. Mikään ei muutu. Muilla kyllä, mutta meillä ei. Kymmenen vuoden yhdessäolostamme olemme käyttäneet yhden vauvan tekemiseen lähes viisi vuotta. Ei kovin vauhdikasta etenemistä siis.
Sen vuoksi olenkin ollut äärimmäisen hämmentynyt pienistä asioista, joita nyt elämässäni tapahtuu.
Nuo pienet asiat ovat minulle maailman isoimpia asioita. Nyt alan vähitellen tajuta, että olen ihan oikeasti raskaana. Ja että tuon voisi jopa ehkä sanoa ääneen ihan kaikille. Lähes kaikki taitavat jo huomata asian sanomattakin. Pidän silti matalaa profiilia. Pelkään kai, että jos sanon asian ääneen liian monta kertaa, raskaus yhtäkkiä katoaa.
Raskausviikko 16+
Saan ensimmäiset onnittelut spontaanisti, kertomatta onnittelijalle, että olen raskaana. Onnittelija on miehen sukulainen, jonka olen nähnyt edellisen kerran lähes vuosi sitten. Silloin mahani olikin pienempi kuin koko talvena.
Raskausviikko 17+
Lisää spontaaneja onnitteluja, tosin nämä henkilöt varmistavat ensin läheisiltäni, että onhan jotain onniteltavaa.
Tunnen ensimmäistä kertaa kunnolla liikkeitä kohdussa. Tähän asti olen tuntenut vain jotain pientä, enkä en ole ollut ihan varma, tulkitsenko tuntemuksia oikein. Mutta nyt tunnen kuperkeikan. Aivan varmasti se oli kuperkeikka.
Raskausviikko 18+
Kohdun tuntemukset voimistuvat. Iltaisin on hauska mennä nukkumaan ja makoilla hetken aikaa sängyssä fiilistellen voimakkaita kuplia kohdun seudulla.
Raskausviikko 19+
Työkaverini oli pohtinut toiselle, olenko raskaana. Minulle suoraan hän ei uskaltanut tulla puhumaan.
Teen ensimmäiset mammavaatehankinnat ja yhtäkkiä innostun aiheesta. Ostan kesän alennusmyynneistä pari mammapaitaa ja tilaan netistä lisää ale-vaatteita syksyä ja alkutalvea varten.
Lisäksi saan ystävältäni lainaan kasan mammavaatteita. Hautaan kaikki mammavaatteet kaapin perälle, mutta olen salaa onnellinen siitä, että ne ovat siellä odottamassa sitä hetkeä, kun mikään muu ei mahdu päälle.
Saan ystävältäni myös läjän Vauva-lehtiä. Olin ajatellut, että totuttelen äitiysajatukseen hissukseen. Hankin vähitellen muutaman mammavaatteen kaappiin odottamaan, ostan syksyllä ensimmäisen vauvalehden ja luen jonkin kirjan vauvoista. Yhtäkkiä minulla on kaapissa iso kasa äitiysvaatteita ja keittiön pöydällä paksu pino Vauva-lehtiä.
Luen Vauva-lehdestä pari juttua kyyneleet silmissä. Olen selvästi hormoniherkkis. Mahtavaa, että tuo johtuu kerrankin luonnollisista raskaushormoneista eikä kehon ulkopuolelta pistetyistä piikeistä.
Mahan kasvatus jatkuu. Huomenna edessä raskausviikko 20+. Jännittävää seurata, mitä se tuo tullessaan.
Sen vuoksi olenkin ollut äärimmäisen hämmentynyt pienistä asioista, joita nyt elämässäni tapahtuu.
Nuo pienet asiat ovat minulle maailman isoimpia asioita. Nyt alan vähitellen tajuta, että olen ihan oikeasti raskaana. Ja että tuon voisi jopa ehkä sanoa ääneen ihan kaikille. Lähes kaikki taitavat jo huomata asian sanomattakin. Pidän silti matalaa profiilia. Pelkään kai, että jos sanon asian ääneen liian monta kertaa, raskaus yhtäkkiä katoaa.
Raskausviikko 16+
Saan ensimmäiset onnittelut spontaanisti, kertomatta onnittelijalle, että olen raskaana. Onnittelija on miehen sukulainen, jonka olen nähnyt edellisen kerran lähes vuosi sitten. Silloin mahani olikin pienempi kuin koko talvena.
Raskausviikko 17+
Lisää spontaaneja onnitteluja, tosin nämä henkilöt varmistavat ensin läheisiltäni, että onhan jotain onniteltavaa.
Tunnen ensimmäistä kertaa kunnolla liikkeitä kohdussa. Tähän asti olen tuntenut vain jotain pientä, enkä en ole ollut ihan varma, tulkitsenko tuntemuksia oikein. Mutta nyt tunnen kuperkeikan. Aivan varmasti se oli kuperkeikka.
Raskausviikko 18+
Kohdun tuntemukset voimistuvat. Iltaisin on hauska mennä nukkumaan ja makoilla hetken aikaa sängyssä fiilistellen voimakkaita kuplia kohdun seudulla.
Raskausviikko 19+
Työkaverini oli pohtinut toiselle, olenko raskaana. Minulle suoraan hän ei uskaltanut tulla puhumaan.
Teen ensimmäiset mammavaatehankinnat ja yhtäkkiä innostun aiheesta. Ostan kesän alennusmyynneistä pari mammapaitaa ja tilaan netistä lisää ale-vaatteita syksyä ja alkutalvea varten.
Lisäksi saan ystävältäni lainaan kasan mammavaatteita. Hautaan kaikki mammavaatteet kaapin perälle, mutta olen salaa onnellinen siitä, että ne ovat siellä odottamassa sitä hetkeä, kun mikään muu ei mahdu päälle.
Saan ystävältäni myös läjän Vauva-lehtiä. Olin ajatellut, että totuttelen äitiysajatukseen hissukseen. Hankin vähitellen muutaman mammavaatteen kaappiin odottamaan, ostan syksyllä ensimmäisen vauvalehden ja luen jonkin kirjan vauvoista. Yhtäkkiä minulla on kaapissa iso kasa äitiysvaatteita ja keittiön pöydällä paksu pino Vauva-lehtiä.
Luen Vauva-lehdestä pari juttua kyyneleet silmissä. Olen selvästi hormoniherkkis. Mahtavaa, että tuo johtuu kerrankin luonnollisista raskaushormoneista eikä kehon ulkopuolelta pistetyistä piikeistä.
Mahan kasvatus jatkuu. Huomenna edessä raskausviikko 20+. Jännittävää seurata, mitä se tuo tullessaan.
lauantai 27. kesäkuuta 2015
Housuasiaa
Ensimmäisenä kävivät tukaliksi kankaiset ulkoiluhousut.
Korkea vyötärö ja joustamaton kangas eivät sopineet yhteen hormonihoidoissa turvonneen mahan kanssa. Onneksi kotioloissa helppo ratkaisu oli jättää nappi auki ja varmistaa vyöllä, että housut eivät tipu nilkkoihin.
Seuraavaksi sai unohtaa siistit suorat housut. Farkut saivat kelvata parempaankin työtilanteeseen, ongelma ratkaistu!
Pian farkkuvalikoimaan kävi kato. Vielä mahtuu, mutta puristaa epämukavasti, ei voi käyttää.
Vaatekaapin hyllyltä tyhjeni se tuttu housupino. "Ne housut, jotka mahtuvat päälle." Sivuun työnnetty kasa kasvoi. Ne liian pienet housut.
Pian jäljellä oli kahdet housut. Yhdet farkut, joissa vyötärö oli niin matala, ettei kasvava maha vielä haitannut. Ja toiset, jotka olivat strech-kangasta ja jotka olivat vielä joustaneet kasvavan mahan tieltä.
Ja nyt. Ihmettelen kasvavaa mahaani ja siitä rohkaistuneena tein ensimmäiset oikeat raskausajan hankinnat. Ostin vyötärölle lantiotuubin, joka helpottaa tavallisten farkkujen käyttöä. Ja lisäksi ostin ihka oikeat äitiyshousut, joissa on feikkivyötärö ja joustava kangas sen yläpuolella.
Kumpaakaan ostosta en ajatellut vielä ryhtyä aktiivisesti käyttämään. Ei maha vielä niin iso ole. Vyötärö vaan on kadonnut ja monet housuista ovat niin korkeita vyötäröltään, että olo on housuissa uskomattoman tukala. Nyt nuo ostokset ovat valmiina odottamassa sitä aamua, jolloin vyötärö puristaa eikä asunnosta pääse ulos ilman äitiyshousuja.
Äitiyshousujen ostaminen tuntui uskomattoman hienolta. Annoin itselleni luvan luottaa tulevaan. Minä olen ihan oikeasti raskaana. Olen yhden askeleen lähempänä omaa pienokaista.
Korkea vyötärö ja joustamaton kangas eivät sopineet yhteen hormonihoidoissa turvonneen mahan kanssa. Onneksi kotioloissa helppo ratkaisu oli jättää nappi auki ja varmistaa vyöllä, että housut eivät tipu nilkkoihin.
Seuraavaksi sai unohtaa siistit suorat housut. Farkut saivat kelvata parempaankin työtilanteeseen, ongelma ratkaistu!
Pian farkkuvalikoimaan kävi kato. Vielä mahtuu, mutta puristaa epämukavasti, ei voi käyttää.
Vaatekaapin hyllyltä tyhjeni se tuttu housupino. "Ne housut, jotka mahtuvat päälle." Sivuun työnnetty kasa kasvoi. Ne liian pienet housut.
Pian jäljellä oli kahdet housut. Yhdet farkut, joissa vyötärö oli niin matala, ettei kasvava maha vielä haitannut. Ja toiset, jotka olivat strech-kangasta ja jotka olivat vielä joustaneet kasvavan mahan tieltä.
Ja nyt. Ihmettelen kasvavaa mahaani ja siitä rohkaistuneena tein ensimmäiset oikeat raskausajan hankinnat. Ostin vyötärölle lantiotuubin, joka helpottaa tavallisten farkkujen käyttöä. Ja lisäksi ostin ihka oikeat äitiyshousut, joissa on feikkivyötärö ja joustava kangas sen yläpuolella.
Kumpaakaan ostosta en ajatellut vielä ryhtyä aktiivisesti käyttämään. Ei maha vielä niin iso ole. Vyötärö vaan on kadonnut ja monet housuista ovat niin korkeita vyötäröltään, että olo on housuissa uskomattoman tukala. Nyt nuo ostokset ovat valmiina odottamassa sitä aamua, jolloin vyötärö puristaa eikä asunnosta pääse ulos ilman äitiyshousuja.
Äitiyshousujen ostaminen tuntui uskomattoman hienolta. Annoin itselleni luvan luottaa tulevaan. Minä olen ihan oikeasti raskaana. Olen yhden askeleen lähempänä omaa pienokaista.
maanantai 22. kesäkuuta 2015
Kuudes juhannus
[Varoitus: Tämä teksti sisältää raskausajan hehkutusta. Jostain syystä tunnen oloni syylliseksi aina, kun kirjoitan blogiin tai kun edes ajattelen blogiin kirjoittamista. Lapsettomuusvuodet ovat selvästi jättäneet oman jälkensä. Lapsettomuusblogien maailmassa tunnen oloni petturiksi ja hurjan etuoikeutetuksi. Ei minulla ole oikeutta pahoittaa muiden mieltä omalla onnellani. Yritän nyt kuitenkin jatkaa kirjoittamista. Tämä olen minä kokonaisena, tänään rv 18+6.]
Vuosi sitten kirjoittelin juhannuskuulumisia. En tiedä, onko sen ajan lukijoista vielä moni seuraamassa tätä kovin hiljaista blogiani tällä hetkellä, mutta jos on, muistatte ehkä fiilikset. Masennusta. Vitutusta. Kiukkua. Merkityksettömyyden tunnetta. Pettymystä pettymysten jälkeen.
Juhannus tänä vuonna oli erilainen. Tänä vuonna päätimme jo alkuvuodesta, että emme vietä meille perinteistä mökkijuhannusta.
Omassa mielessäni juhannus oli muuttunut yhdeksi lapsettomuuden merkkipaaluksi. Juhannukset toistivat itseään; toiset tulivat raskaaksi, saivat lapsia ja kasvattivat niitä. Toiset ryyppäsivät liikaa. Itse en kuulunut kumpaankaan ryhmään. Juhannus oli yksi iso muistutus ulkopuolisuudesta enkä halunnut kokea samaa jälleen kerran.
Tiesin siis jo alkuvuodesta, että haluan juhannukseltani jotain aivan muuta. Vaikka olisin raskaana, en haluaisi kokea raskautta siinä perinteisessä ympäristössä. Ja jos en olisi raskaana, haluaisin juhannukseltani todellakin jotain aivan muuta.
Tällä kertaa sain täydellisen juhannuksen. Sain kaupunkiloman mieheni ja kasvavan vatsani kanssa.
Asiat ovat juuri nyt oikein hyvin. Kuudes juhannus ei tuonut tullessaan aiempien vuosien pettymyksiä.
Siitä saan olla hurjan kiitollinen joka hetki.
Vuosi sitten kirjoittelin juhannuskuulumisia. En tiedä, onko sen ajan lukijoista vielä moni seuraamassa tätä kovin hiljaista blogiani tällä hetkellä, mutta jos on, muistatte ehkä fiilikset. Masennusta. Vitutusta. Kiukkua. Merkityksettömyyden tunnetta. Pettymystä pettymysten jälkeen.
Juhannus tänä vuonna oli erilainen. Tänä vuonna päätimme jo alkuvuodesta, että emme vietä meille perinteistä mökkijuhannusta.
Omassa mielessäni juhannus oli muuttunut yhdeksi lapsettomuuden merkkipaaluksi. Juhannukset toistivat itseään; toiset tulivat raskaaksi, saivat lapsia ja kasvattivat niitä. Toiset ryyppäsivät liikaa. Itse en kuulunut kumpaankaan ryhmään. Juhannus oli yksi iso muistutus ulkopuolisuudesta enkä halunnut kokea samaa jälleen kerran.
Tiesin siis jo alkuvuodesta, että haluan juhannukseltani jotain aivan muuta. Vaikka olisin raskaana, en haluaisi kokea raskautta siinä perinteisessä ympäristössä. Ja jos en olisi raskaana, haluaisin juhannukseltani todellakin jotain aivan muuta.
Tällä kertaa sain täydellisen juhannuksen. Sain kaupunkiloman mieheni ja kasvavan vatsani kanssa.
Asiat ovat juuri nyt oikein hyvin. Kuudes juhannus ei tuonut tullessaan aiempien vuosien pettymyksiä.
Siitä saan olla hurjan kiitollinen joka hetki.
lauantai 23. toukokuuta 2015
Paljon kysymyksiä tulevaisuudesta
Käsittämätöntä, että nyt on meneillään jo viidestoista raskausviikko!
Olo on hyvä. Fiilis on hyvä. Ainakin juuri tällä hetkellä uskallan jopa luottaa raskauteen. En pelkää koko ajan keskenmenoa. Se on mahtava tunne. Olemme silti pitäneet edelleen hyvin matalaa profiilia raskauden suhteen. Vain läheisimmät ihmiset tietävät raskaudesta. Kaikki muut ehtivät kyllä kuulla myöhemminkin.
En edelläänkään ole tosissaan tajunnut, että olen raskaana. En ollenkaan käsitä, kuinka paljon elämämme tulee muuttumaan. Jos kesä viuhahtaa ohi yhtä nopeasti kuin yleensä, on marraskuu ihan yhtäkkiä täällä.
Olen tällä viikolla yrittänyt totutella ajatukseen, että ensi talvena en ole töissä. Olen normaalisti ehkä jopa liian työorientoitunut, joten ajatus tuntuu omituiselta. Nyt, kun iso osa lapsettomuuden taakasta on tippunut pois, on erilaista olla töissä. Hauskempaa. Mielenkiintoisempaa. Kevyempää.
Ennen käytin illat lapsettomuuden vatvomiseen, masentuneena olemiseen ja kaikkeen lapsettomuus-nettisurffailuun, ja nyt yhtäkkiä päästä on vapautunut hirvittävä määrä energiaa. Kaiken tuon vapautuneen energian haluaisi käyttää uuden oppimiseen. Yhtäkkiä nyt myös oman ammattitaidon kehittäminen tuntuu taas ihan uudella tavalla innostavalta.
Nyt, kun ainoa asia ei ole etsiä merkitystä elämälleen ja jaksaa päivästä toiseen.
Hassua, että vielä mikään ei ole muuttunut ja silti ihan kaikki on jo muuttunut.
Töissä tuntuu hauskemmalta, ja jossain kieroutuneessa mielentilassa yritän tehdä itsestäni töissä tärkeän. Ettei minua unohdettaisi, kun olen poissa. Päätöntä. Ei työelämäni lopu siihen, että jään äitiyslomalle. Ja mikä voisi olla tärkeämpää, kuin olla kotona sen kauan odotetun pikkuisen kanssa?
Kaikki tuleva ihmetyttää. Millaista elämä on sitten, kun meillä on ihan oikeasti vauva?
Millaisessa kodissa haluamme sitten asua? Millä seudulla haluamme asua? Mikä on meille sitten tärkeää perheenä? Onko nykyinen kotimme ihan mahdoton vauvaperheelle?
Näemmekö edelleen ystäviämme ja ystäväperheitämme? Olemmeko niin väsyneitä, ettemme jaksa poistua kotoa ja tavata ystäviämme? Miten säilytetään elämän sosiaalisuus, kun kotona on pieni vauva?
Voiko vauvan kanssa matkustaa? Olemmeko niin väsyneitä, ettemme halua matkustaa?
Jaksanko väsyneenä miettiä terveellistä ruokavaliota vai muuttuuko syömiseni epäterveellisen ruuan naposteluksi? Miten muistaisin priorisoida unta?
Kuinka osaisin olla kiukuttelematta miehelleni sitten, kun en ole nukkunut moneen yöhön tarpeeksi?
Kuinka opin olemaan ilman haastavia ajattelua vaativia tehtäviä? Miten opin olemaan ilman tuttua työyhteisöä? Löydänkö mitään mielenkiintoista ajateltavaa, etteivät aivoni surkastuisi kokonaan pois äitiysloman aikana?
Kuinka voisin oppia ennen synnytystä nauttimaan hetkestä ja olemaan läsnä tässä ja nyt?
Kuinka voisin olla rakastava, lämmin ja hetkessä kiinni oleva äiti, joka aina kuuntelee lastaan, mutta ei liikaa lelli tai ole ylihuolehtivainen?
Kuinka voisin rakentaa itselleni hyvät vahvat toimintamallit, etten väsyneenä toteuttaisi automaattiohjauksella juuri niitä lapsuudenkodista opittuja tapoja, jotka niin kovasti haluaisin heivata roskakoriin?
Miten ihmeessä voisin saada käyttööni niiden ihailemieni äitien ja isien toimintatavat, jotka ovat rentoja, hauskoja, läsnä tässä hetkessä ja aina valmiina keskustelemaan lastensa kanssa?
Olo on hyvä. Fiilis on hyvä. Ainakin juuri tällä hetkellä uskallan jopa luottaa raskauteen. En pelkää koko ajan keskenmenoa. Se on mahtava tunne. Olemme silti pitäneet edelleen hyvin matalaa profiilia raskauden suhteen. Vain läheisimmät ihmiset tietävät raskaudesta. Kaikki muut ehtivät kyllä kuulla myöhemminkin.
En edelläänkään ole tosissaan tajunnut, että olen raskaana. En ollenkaan käsitä, kuinka paljon elämämme tulee muuttumaan. Jos kesä viuhahtaa ohi yhtä nopeasti kuin yleensä, on marraskuu ihan yhtäkkiä täällä.
Olen tällä viikolla yrittänyt totutella ajatukseen, että ensi talvena en ole töissä. Olen normaalisti ehkä jopa liian työorientoitunut, joten ajatus tuntuu omituiselta. Nyt, kun iso osa lapsettomuuden taakasta on tippunut pois, on erilaista olla töissä. Hauskempaa. Mielenkiintoisempaa. Kevyempää.
Ennen käytin illat lapsettomuuden vatvomiseen, masentuneena olemiseen ja kaikkeen lapsettomuus-nettisurffailuun, ja nyt yhtäkkiä päästä on vapautunut hirvittävä määrä energiaa. Kaiken tuon vapautuneen energian haluaisi käyttää uuden oppimiseen. Yhtäkkiä nyt myös oman ammattitaidon kehittäminen tuntuu taas ihan uudella tavalla innostavalta.
Nyt, kun ainoa asia ei ole etsiä merkitystä elämälleen ja jaksaa päivästä toiseen.
Hassua, että vielä mikään ei ole muuttunut ja silti ihan kaikki on jo muuttunut.
Töissä tuntuu hauskemmalta, ja jossain kieroutuneessa mielentilassa yritän tehdä itsestäni töissä tärkeän. Ettei minua unohdettaisi, kun olen poissa. Päätöntä. Ei työelämäni lopu siihen, että jään äitiyslomalle. Ja mikä voisi olla tärkeämpää, kuin olla kotona sen kauan odotetun pikkuisen kanssa?
Kaikki tuleva ihmetyttää. Millaista elämä on sitten, kun meillä on ihan oikeasti vauva?
Millaisessa kodissa haluamme sitten asua? Millä seudulla haluamme asua? Mikä on meille sitten tärkeää perheenä? Onko nykyinen kotimme ihan mahdoton vauvaperheelle?
Näemmekö edelleen ystäviämme ja ystäväperheitämme? Olemmeko niin väsyneitä, ettemme jaksa poistua kotoa ja tavata ystäviämme? Miten säilytetään elämän sosiaalisuus, kun kotona on pieni vauva?
Voiko vauvan kanssa matkustaa? Olemmeko niin väsyneitä, ettemme halua matkustaa?
Jaksanko väsyneenä miettiä terveellistä ruokavaliota vai muuttuuko syömiseni epäterveellisen ruuan naposteluksi? Miten muistaisin priorisoida unta?
Kuinka opin olemaan ilman haastavia ajattelua vaativia tehtäviä? Miten opin olemaan ilman tuttua työyhteisöä? Löydänkö mitään mielenkiintoista ajateltavaa, etteivät aivoni surkastuisi kokonaan pois äitiysloman aikana?
Kuinka voisin oppia ennen synnytystä nauttimaan hetkestä ja olemaan läsnä tässä ja nyt?
Kuinka voisin olla rakastava, lämmin ja hetkessä kiinni oleva äiti, joka aina kuuntelee lastaan, mutta ei liikaa lelli tai ole ylihuolehtivainen?
Kuinka voisin rakentaa itselleni hyvät vahvat toimintamallit, etten väsyneenä toteuttaisi automaattiohjauksella juuri niitä lapsuudenkodista opittuja tapoja, jotka niin kovasti haluaisin heivata roskakoriin?
Miten ihmeessä voisin saada käyttööni niiden ihailemieni äitien ja isien toimintatavat, jotka ovat rentoja, hauskoja, läsnä tässä hetkessä ja aina valmiina keskustelemaan lastensa kanssa?
sunnuntai 10. toukokuuta 2015
12+
Nyt eletään päivää 12+5. Raskausviikko 12! Silloin, kun en vielä ollut raskaana, kadehdin valtavasti niitä ihmisiä, jotka ylipäänsä saivat plussan. Ja kun itse sain plussan, tuntui siltä, että raskausviikolla 12 raskaus on jo todella pitkällä. Raskausviikko 12 on jotain todella hienoa. Silloin ollaan jo todella pitkällä! Näin ajattelin.
Onhan se hienoa, ei sitä voi kieltää. Silti kaikki tuntuu yhä edelleen valtavan epätodelliselta ja katoavaiselta. Ei raskaudesta ole vielä tullut niin konkreettista kuin aiemmin kuvittelin, että siitä olisi tähän mennessä tullut.
Tiistai.
Vuorossa niskaturvotusultra. Ultrakuvassa näkyi paikoillaan kököttävä ufonnäköinen tyyppi, jolla oli valtava pää ja pikkuruiset kädet ja jalat. Ultralaitteella tökkiminen herätti tyypin ja paikoillaan kököttäminen loppui. Koko vastasi 12+2 päivää ja kaikki oli kunnossa.
Pohdimme miehen kanssa, milloin kertoisimme muutamille läheisille raskaudesta. Raskaudesta tietää 12 henkilöä, jotka ovat perheenjäseniä ja läheisiä ystäviä. Milloin kertoisimme esimerkiksi läheisimmille työkavereille? Mies haluaa odottaa mahdollisimman pitkään, minä alan jo kiemurrella kertomisenhalusta.
Keskiviikko.
Pientä verenvuotoa wc-käynnillä. Miksi ihmeessä aina täytyy tapahtua jotain, kun alkaa vähän rentoutua?
Torstai.
Huomaan, että olen ollut koko viikon vähemmän turvonnut kuin aiemmin. Maha on siis hieman pienempi kuin aiemmilla viikoilla. Vielä kun tietäisi mistä tuo johtuu. Viime viikkoina olen yrittänyt kerätä vinkkejä alkuraskauden turvotukseen. Lista näyttää tältä:
ps. Blogin seuraaminen on mahdollista myös Bloglovin-palvelussa.
Onhan se hienoa, ei sitä voi kieltää. Silti kaikki tuntuu yhä edelleen valtavan epätodelliselta ja katoavaiselta. Ei raskaudesta ole vielä tullut niin konkreettista kuin aiemmin kuvittelin, että siitä olisi tähän mennessä tullut.
Tiistai.
Vuorossa niskaturvotusultra. Ultrakuvassa näkyi paikoillaan kököttävä ufonnäköinen tyyppi, jolla oli valtava pää ja pikkuruiset kädet ja jalat. Ultralaitteella tökkiminen herätti tyypin ja paikoillaan kököttäminen loppui. Koko vastasi 12+2 päivää ja kaikki oli kunnossa.
Pohdimme miehen kanssa, milloin kertoisimme muutamille läheisille raskaudesta. Raskaudesta tietää 12 henkilöä, jotka ovat perheenjäseniä ja läheisiä ystäviä. Milloin kertoisimme esimerkiksi läheisimmille työkavereille? Mies haluaa odottaa mahdollisimman pitkään, minä alan jo kiemurrella kertomisenhalusta.
Keskiviikko.
Pientä verenvuotoa wc-käynnillä. Miksi ihmeessä aina täytyy tapahtua jotain, kun alkaa vähän rentoutua?
Torstai.
Huomaan, että olen ollut koko viikon vähemmän turvonnut kuin aiemmin. Maha on siis hieman pienempi kuin aiemmilla viikoilla. Vielä kun tietäisi mistä tuo johtuu. Viime viikkoina olen yrittänyt kerätä vinkkejä alkuraskauden turvotukseen. Lista näyttää tältä:
- Kävely turvottaa, mahdollisimman vähän kävelyä siis.
- Hiilarit turvottavat. Suolainen ja rasvainen ruoka turvottaa. Mahdollisimman vähän näitä siis. (Gluteenittomalla ruokavaliolla turhien hiilareiden välttely on jopa aika helppoa, turhia kiusauksia tulee paljon vähemmän.)
- Hiilihapolliset juomat turvottavat. Juomaksi mielellään vettä tai teetä, ja mahdollisimman paljon vettä, että nesteet saa kiertämään.
- Paljon kasviksia ja hedelmiä. Greippi ja myös muut sitrushedelmät saattavat vähentää turvotusta.
En ole enää yltiöväsynyt ja muitakin raskausoireita on vähemmän. Olen päässyt kuntoilemaankin pari kertaa viikon aikana. Olisin huolestunut ellen tietäisi, että ultrassa kaikki oli kunnossa.
Perjantai.
Taas pienenpientä verenvuotoa. Soitan neuvolaan, pieni verenvuoto on täysin normaalia. Ei syytä huoleen.
Taas pienenpientä verenvuotoa. Soitan neuvolaan, pieni verenvuoto on täysin normaalia. Ei syytä huoleen.
Lauantai.
Tänään vietetään lapsettomien lauantaita. Tuntuu pahalta kaikkien niiden puolesta, joiden tiedän viettävän tätä päivää vähän erilaisissa merkeissä. Tunnen oloni todella etuoikeutetuksi. Saan itse olla omasta tilanteestani äärettömän kiitollinen.
Mahani on paisunut tuplakokoiseksi. Se siitä vähäisemmästä turvotuksesta. Rikoin perjantaina omia periaatteitani ja herkuttelin suolaisella ja rasvaisella ruualla sekä hiilihappojuomalla. Saan näköjään kantaa nyt seuraukset. Tällaisen mahan kanssa on mahdotonta piilotella raskautta. Onneksi tänään ei ole työpäivä.
Sunnuntai.
Tänään on äitienpäivä. Vuosi sitten äitienpäivä herätti kiukkua ja tuskaa. En ole tänään äiti, mutta olen lähempänä sitä kuin koskaan aiemmin.
Aamulla maha on taas vähemmän turvonnut. Käymme kymmenen kilometrin sunnuntaikävelyllä (no, poikkeamme matkalla sekä kahville että syömään, mutta kävelymatka oli silti 10 kilometriä). Kävelyretken päätteeksi mahani on jälleen tuplakokoinen. Jos vatsa ei laskeudu yön aikana, voi huomenna tulla töissä kummallisia tilanteita. En ole kertonut raskaudesta edes niille läheisille työkavereille, joita pidän ystävänäni. Yhtäkkinen vauvamahan ilmestyminen voisi olla melkoinen yllätys. Vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että kertominen kannattaa hoitaa lähipäivinä - turvonneen mahan piilottaminen ei onnistu enää pitkään.
Tänään vietetään lapsettomien lauantaita. Tuntuu pahalta kaikkien niiden puolesta, joiden tiedän viettävän tätä päivää vähän erilaisissa merkeissä. Tunnen oloni todella etuoikeutetuksi. Saan itse olla omasta tilanteestani äärettömän kiitollinen.
Mahani on paisunut tuplakokoiseksi. Se siitä vähäisemmästä turvotuksesta. Rikoin perjantaina omia periaatteitani ja herkuttelin suolaisella ja rasvaisella ruualla sekä hiilihappojuomalla. Saan näköjään kantaa nyt seuraukset. Tällaisen mahan kanssa on mahdotonta piilotella raskautta. Onneksi tänään ei ole työpäivä.
Sunnuntai.
Tänään on äitienpäivä. Vuosi sitten äitienpäivä herätti kiukkua ja tuskaa. En ole tänään äiti, mutta olen lähempänä sitä kuin koskaan aiemmin.
Aamulla maha on taas vähemmän turvonnut. Käymme kymmenen kilometrin sunnuntaikävelyllä (no, poikkeamme matkalla sekä kahville että syömään, mutta kävelymatka oli silti 10 kilometriä). Kävelyretken päätteeksi mahani on jälleen tuplakokoinen. Jos vatsa ei laskeudu yön aikana, voi huomenna tulla töissä kummallisia tilanteita. En ole kertonut raskaudesta edes niille läheisille työkavereille, joita pidän ystävänäni. Yhtäkkinen vauvamahan ilmestyminen voisi olla melkoinen yllätys. Vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että kertominen kannattaa hoitaa lähipäivinä - turvonneen mahan piilottaminen ei onnistu enää pitkään.
ps. Blogin seuraaminen on mahdollista myös Bloglovin-palvelussa.
maanantai 4. toukokuuta 2015
Kuuluuko fyysinen valta ajatuksille?
Pari viikkoa sitten kirjoittelin verenvuodosta. Kirjoitin paniikista ja lopulta onnellisesta lopputuloksesta.
Kaikesta en tuolloin kirjoittanut. Tämä kirjoitus kattaa nyt tuon kokemuksen jälkimietteet aiheesta nimeltä fyysinen kipu.
Tuolloin sunnuntaina päivällä vuodin verta. Minulla verenvuoto raskauden aikana assosioituu vahvasti vuoden takaiseen keskenmenoon, joten en ollut optimistinen tilanteesta. Sen sijaan panikoin kunnolla.
Sunnuntaina illalla alavatsassa tuntui jomotusta. Yöllä tuo yltyi kivuksi. En nukkunut juuri ollenkaan, sillä pelkäsin niin kovasti.
Aamulla kipu muuttui kovaksi alavatsan vihlonnaksi. Yritin tehdä töitä, mutta alavatsaan sattui hetkittäin todella kovaa. Harkitsin särkylääkettä, mutta en ottanut lääkettä, sillä halusin tuntea tarkkaan jokaisen tuntemuksen. Kun vatsaa vihloi, olisi tehnyt mieli huutaa ääneen. Ihmettelin mielessäni, miten selviäisin työpäivästä ultran jälkeen.
Sitten tuli ultra. Kerroin lääkärille kovista kivuistani. Lääkäri kokeili alavatsaa, mutta ei saanut kipuja omalla kosketuksellaan aikaan. Kohtu ei tuntunut aralta. Päällisin puolin kivulle ei ollut syytä.
Kun lääkäri pääsi ultraamaan, ultrassa kaikki olikin kunnossa. Ei ollut mitään syytä verenvuodolle eikä mitään syytä alavatsan koville kivuille. Lääkäri kommentoi, että kohdun kasvu saa hieman aikaan pientä jomotusta, mutta se ei ole niin kivuliasta, että siihen tarvitsisi särkylääkettä.
Kävelin pois lääkärin luota iloisena ja onnellisena. Sen jälkeen en tuntenut vihlontaa alavatsassa. Ei kovia kipua, ei edes pientä jomotusta. Kipu oli jäänyt lääkärin luo.
Sain ilmeisesti koko hemmetin kivun itse aikaan. Pelkillä omilla ajatuksillani. Pelkäämällä ja panikoimalla.
Kun tajusin tuon, tunsin oloni todella hölmöksi. Olin hämmentynyt. Voinko ihan oikeasti omilla ajatuksillani saada aikaan todella kovaa fyysistä kipua?
Ilmeisesti voin. Ajatusten voima on valtava.
Juttelin ystäväni kanssa, jolla oli myös omia kokemuksia siitä, kuinka oma pää saa luotua pienestä vaivasta suuren kivun. Ja kuinka kipu häviää äkkiä, kun saa tietää, ettei oletettua syytä kivulle olekaan.
Jälkikäteen olen pohtinut tuota enemmänkin. Jos kerran ajatuksilla on niin valtava voima, mihin kaikkeen ne vaikuttavat? Kuinka paljon omat ajatukset vaikuttavat esimerkiksi hedelmöityshoitojen lopputulokseen? Onko raskaaksi tuleminen helpompaa, jos aidosti uskoo siihen, että se on mahdollista - tai jopa todennäköistä?
Entä oliko itselläni vain sattumaa, että tänä vuonna sain luotua syksyä rennomman, iloisemman ja optimistisemman asenteen elämääni, ja juuri nyt tulin raskaaksi?
Tuolla ei sinänsä ole nyt merkitystä. Olen hirmuisen kiitollinen siitä, että olen nyt raskaana - oli tausta mikä tahansa.
(Olen jo aiemmin törmännyt ajatusten voimasta kertoviin artikkeleihin. Myös Yle on ohjelmassaan esittänyt esimerkkejä aiheesta.)
sunnuntai 3. toukokuuta 2015
Sähläystä ja kuulumisia
Heippa.
Sähläsin eilen Bloggerin kanssa ja onnistuin julkaisemaan tekstin, jota olin vasta ryhtynyt kirjoittamaan. Poistin sen samantien, mutta luultavasti moni aktiiviseuraaja sai ilmoituksen uudesta tekstistä. Pahoittelut tästä.
En eilen ehtinyt (lue: en jaksanut) kirjoittaa julkaistavaa tekstiä, mutta yritän nyt saada pikaisesti raavittua kasaan joitain kuulumisia.
Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt tovi. Tähän on olemassa syy: iltaisin, siihen tuttuun kirjoitusaikaani väsyttää. Ei ihan hirvittävän paljon, mutta sen verran, että jaksan juuri lukea helppoa romaania, mutta en miettiä kokonaisia lauseita, joita kirjoittaisi blogiin. Kirjoittaminen on siis jäänyt.
Tänään eletään päivää 11+5. Suurimmat raskausoireet ovat iltaisin tuleva kova väsymys sekä pissaustarve aina keskellä yötä.
Ei siis mitään kovin ihmeellistä.
Tällä hetkellä raskaudesta tietää meidän lisäksemme 12 ihmistä. Toivon, että mahani ei ole vielä herättänyt huomiota laajemmassa ihmisjoukossa.
Ylihuomenna meillä on luvassa viikon 12 ultra. Jännittävä päivä siis edessä. Toivotaan, että kaikki on hyvin ja saamme taas katsella iloisesti viuhtovia käsiä!
Sähläsin eilen Bloggerin kanssa ja onnistuin julkaisemaan tekstin, jota olin vasta ryhtynyt kirjoittamaan. Poistin sen samantien, mutta luultavasti moni aktiiviseuraaja sai ilmoituksen uudesta tekstistä. Pahoittelut tästä.
En eilen ehtinyt (lue: en jaksanut) kirjoittaa julkaistavaa tekstiä, mutta yritän nyt saada pikaisesti raavittua kasaan joitain kuulumisia.
Edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt tovi. Tähän on olemassa syy: iltaisin, siihen tuttuun kirjoitusaikaani väsyttää. Ei ihan hirvittävän paljon, mutta sen verran, että jaksan juuri lukea helppoa romaania, mutta en miettiä kokonaisia lauseita, joita kirjoittaisi blogiin. Kirjoittaminen on siis jäänyt.
Tänään eletään päivää 11+5. Suurimmat raskausoireet ovat iltaisin tuleva kova väsymys sekä pissaustarve aina keskellä yötä.
Ei siis mitään kovin ihmeellistä.
Tällä hetkellä raskaudesta tietää meidän lisäksemme 12 ihmistä. Toivon, että mahani ei ole vielä herättänyt huomiota laajemmassa ihmisjoukossa.
Ylihuomenna meillä on luvassa viikon 12 ultra. Jännittävä päivä siis edessä. Toivotaan, että kaikki on hyvin ja saamme taas katsella iloisesti viuhtovia käsiä!
maanantai 20. huhtikuuta 2015
Pelkoa ja viuhtovia käsiä
Valvoin koko viime yön ja pelkäsin. En edes uskaltanut nukahtaa. Keskityin pelkäämiseen.
Aamulla yritin tehdä töitä, mutta alavatsaa vihloi kovaa ja kivuliaasti. Koko aamun odotin ja pelkäsin. Mietin, että tekisin ihan mitä vain ja maksaisin ihan mitä vain, kun vain kaikki olisi kunnossa.
En tiedä, milloin olisin pelännyt niin paljon. En ehkä koskaan aiemmin.
Aamupäivällä pääsin lääkärin vastaanotolle.
Ja miten kävikään?
Täällähän on kaikki aivan kunnossa, Tuossa on sykkivä sydän ja tuossa viuhtovat kädet.
Ruudulla näkyi maailman pienimmät, vielä epämääräisen muotoiset viuhtovat kädet.
Maailman isoin helpotus! Kuinka mahtavaa on saada takaisin jotain niin tärkeää, jonka pelkäsi jo menettäneensä!
Lääkäri epäili, että eilinen verenvuoto tuli kohdunkaulalta. Kohdussa ei näkynyt jälkiä verenvuodosta ja istukka oli kunnossa. Alkio oli jo 29,9mm pitkä. Juuri niinkuin pitääkin.
Köyhdyin yksityisen lääkärin käynnistä tässä vaiheessa 200 euroa, mutta se ei haittaa. Mielenrauhasta tuo on pieni raha.
Aamulla yritin tehdä töitä, mutta alavatsaa vihloi kovaa ja kivuliaasti. Koko aamun odotin ja pelkäsin. Mietin, että tekisin ihan mitä vain ja maksaisin ihan mitä vain, kun vain kaikki olisi kunnossa.
En tiedä, milloin olisin pelännyt niin paljon. En ehkä koskaan aiemmin.
Aamupäivällä pääsin lääkärin vastaanotolle.
Ja miten kävikään?
Täällähän on kaikki aivan kunnossa, Tuossa on sykkivä sydän ja tuossa viuhtovat kädet.
Ruudulla näkyi maailman pienimmät, vielä epämääräisen muotoiset viuhtovat kädet.
Maailman isoin helpotus! Kuinka mahtavaa on saada takaisin jotain niin tärkeää, jonka pelkäsi jo menettäneensä!
Lääkäri epäili, että eilinen verenvuoto tuli kohdunkaulalta. Kohdussa ei näkynyt jälkiä verenvuodosta ja istukka oli kunnossa. Alkio oli jo 29,9mm pitkä. Juuri niinkuin pitääkin.
Köyhdyin yksityisen lääkärin käynnistä tässä vaiheessa 200 euroa, mutta se ei haittaa. Mielenrauhasta tuo on pieni raha.
perjantai 10. huhtikuuta 2015
Ajatuksia hetkestä 8+3
Tänään eletään päivää 8+3.
Päivät kuluvat hurjan kiireellä töiden keskellä, mutta aika silti matelee.
Milloin voisimme olla siinä tilanteessa, että pystyisimme ihan oikeasti luottamaan siihen, että kaikki menee hyvin?
Onneksi kolme tärkeää etappia on saavutettu:
Muiden kanssa jutellessa sen huomaa. Ne harvat läheiset, jotka raskaudesta tietävät, ovat innoissaan. Ehkä he uskaltavat luottaa siihen, että kaikki menee hyvin? Ja heillä ei ole viiden vuoden odottamista painamassa mieltä. Itse en osaa vielä olla suuresti innoissaan - pelottaa liikaa.
Oireita minulle ei ole tullut lisää. Edelleen herään joka yö vessaan. Jano ja nälkä ovat molemmat aiempaa kovemmat. Ja välillä päässä sumenee, kun nousee nopeasti ylös. Ja rinnat ovat iltaisin hieman arat ja turvonneet. Myös vatsa tuntuu turpoavan iltaisin. Mutta ei mitään tämän kummempaa. Ja minä kun kuvittelin, että raskaus muistuttaisi olemassa olostaan koko ajan.
Toivottavasti kaikki on kuitenkin edelleen hyvin.
Päivät kuluvat hurjan kiireellä töiden keskellä, mutta aika silti matelee.
Milloin voisimme olla siinä tilanteessa, että pystyisimme ihan oikeasti luottamaan siihen, että kaikki menee hyvin?
Onneksi kolme tärkeää etappia on saavutettu:
- Ensimmäinen ultra ja sydämenlyönnit. Tuo on mieletöntä edelleen, kun sitä miettii.
- Vuosi sitten sain keskenmenon raskausviikolla 7+3. Tuo maaginen aikaraja on ylitetty. Ainakin olemme pidemmällä kuin viimeksi. Paljon pidemmällä!
- Keskenmeno tapahtui pääsiäismaanantaina. Päivä oli painajaismainen enkä tiedä, koska minuun olisi sattunut niin paljon - sekä fyysisesti että henkisesti. Pelkäsin, että jatkossa muistaisin pääsiäisen vain surujuhlana. Pelkäsin ehkä myös, että historia toistaa itseään. Sen takia tämän vuoden pääsiäinen jännitti etukäteen. Nyt olen onneksi saanut jo uusia muistoja iloisesta pääsiäisestä raskaana!
Muiden kanssa jutellessa sen huomaa. Ne harvat läheiset, jotka raskaudesta tietävät, ovat innoissaan. Ehkä he uskaltavat luottaa siihen, että kaikki menee hyvin? Ja heillä ei ole viiden vuoden odottamista painamassa mieltä. Itse en osaa vielä olla suuresti innoissaan - pelottaa liikaa.
Oireita minulle ei ole tullut lisää. Edelleen herään joka yö vessaan. Jano ja nälkä ovat molemmat aiempaa kovemmat. Ja välillä päässä sumenee, kun nousee nopeasti ylös. Ja rinnat ovat iltaisin hieman arat ja turvonneet. Myös vatsa tuntuu turpoavan iltaisin. Mutta ei mitään tämän kummempaa. Ja minä kun kuvittelin, että raskaus muistuttaisi olemassa olostaan koko ajan.
Toivottavasti kaikki on kuitenkin edelleen hyvin.
perjantai 3. huhtikuuta 2015
Kuinka varmistaa reipas raskaus?
"Äidin raskautta edeltävällä ja sen aikaisella ravitsemuksella, stressillä, hormonitasapainolla, piilevillä infektioilla, tupakoinnilla ja elimistössä olevilla toksiineilla on äidin voinnin lisäksi merkittävä vaikutus myös kehittyvään lapseen.
Näin on ollut myös omien vanhempiemme ja heidän vanhempiensa kohdalla. Munasolu, josta sinä tai minä olemme saaneet alkumme, on saanut vaikutteita jo isoäitimme ravinnosta, elintavoista ja ympäristöstä."
(Kaisa Jaakkola, Reipas, rakas raskaus)
Viime viikolla ostin ja luin Kaisa Jaakkolan kirjan nimeltä Reipas, rakas raskaus.
Kirja sisälsi reilut 200 sivua tiukkaa asiaa hedelmällisyydestä, kehon tarvitsemista vitamiineista, ravinnosta sekä muista asiaan liittyvistä aiheista.
Kokemus oli varsin positiivinen. Kirja sisälsi paljon tuttua asiaa (jep, vitamiineilla on ihan oikeasti vaikutusta onnistumiseen), ja paljon myös uutta asiaa (ai, äidin kokema stressi vaikuttaa suoraan vauvan aivoihin...).
Pelkäsin, että tällaisella vahvalla lapsettoman identiteetillä kirja turhauttaisi ja kiukuttaisi. Että se olisi liikaa suunnattu niille, jotka itse päättävät, milloin tulla raskaaksi.
Ai, että pitäisi ensin muuttaa elämäntapojaan, ja vasta sitten muutaman kuukauden päästä aloittaa yrittäminen? Kuka kumma haluaisi odottaa yhtään ylimääräistä kuukautta, jos joka tapauksessa on luvassa viiden vuoden yritys? Kyllä sitä ehtii elämäntapojaan muuttaa siinä odotellessakin!
Kun pääsin yli näistä omista alkupohdinnoistani, kirja ei turhauttanut eikä kiukuttanut.
Sen sijaan lopputulos oli, että ahmin kirjan vauhdilla.
Luulen, että olisin ahminut kirjan vauhdilla, vaikka en olisikaan raskaana.
Jos olet raskaana, suosittelen lämpimästi, että luet kirjan.
Ja jos et ole raskaana, mutta haluaisit olla, kannattaa kirja lukea myös silloin. Pääsisältö liittyi kuitenkin siihen, mitä kaikkea olisi hyvä tehdä jo ennen kuin on raskaana, jotta todennäköisyys tulla raskaaksi paranisi ja jotta lopputuloksena syntyisi mahdollisimman terve vauva.
Näin on ollut myös omien vanhempiemme ja heidän vanhempiensa kohdalla. Munasolu, josta sinä tai minä olemme saaneet alkumme, on saanut vaikutteita jo isoäitimme ravinnosta, elintavoista ja ympäristöstä."
(Kaisa Jaakkola, Reipas, rakas raskaus)
Viime viikolla ostin ja luin Kaisa Jaakkolan kirjan nimeltä Reipas, rakas raskaus.
Kirja sisälsi reilut 200 sivua tiukkaa asiaa hedelmällisyydestä, kehon tarvitsemista vitamiineista, ravinnosta sekä muista asiaan liittyvistä aiheista.
Kokemus oli varsin positiivinen. Kirja sisälsi paljon tuttua asiaa (jep, vitamiineilla on ihan oikeasti vaikutusta onnistumiseen), ja paljon myös uutta asiaa (ai, äidin kokema stressi vaikuttaa suoraan vauvan aivoihin...).
Pelkäsin, että tällaisella vahvalla lapsettoman identiteetillä kirja turhauttaisi ja kiukuttaisi. Että se olisi liikaa suunnattu niille, jotka itse päättävät, milloin tulla raskaaksi.
Ai, että pitäisi ensin muuttaa elämäntapojaan, ja vasta sitten muutaman kuukauden päästä aloittaa yrittäminen? Kuka kumma haluaisi odottaa yhtään ylimääräistä kuukautta, jos joka tapauksessa on luvassa viiden vuoden yritys? Kyllä sitä ehtii elämäntapojaan muuttaa siinä odotellessakin!
Kun pääsin yli näistä omista alkupohdinnoistani, kirja ei turhauttanut eikä kiukuttanut.
Sen sijaan lopputulos oli, että ahmin kirjan vauhdilla.
Luulen, että olisin ahminut kirjan vauhdilla, vaikka en olisikaan raskaana.
Jos olet raskaana, suosittelen lämpimästi, että luet kirjan.
Ja jos et ole raskaana, mutta haluaisit olla, kannattaa kirja lukea myös silloin. Pääsisältö liittyi kuitenkin siihen, mitä kaikkea olisi hyvä tehdä jo ennen kuin on raskaana, jotta todennäköisyys tulla raskaaksi paranisi ja jotta lopputuloksena syntyisi mahdollisimman terve vauva.
 |
| Kuva Kaisan blogista |
 |
| Kuva Kaisan blogista |
tiistai 31. maaliskuuta 2015
Jännityksen hetket
Meillä on huomenna ultra. Totuuden hetki siis.
Fiilikset nyt?
Jännittää. Mitä kaikkea siellä selviää?
Pelottaa. Apua, mitä jos siellä tulee huonoja uutisia?
Kauhistuttaa. Mitä jos en olekaan oikeasti raskaana vaan koko homma onkin vain yksi iso huijaus? Aprillipila? Maailman huonoin sellainen? Tuulimuna tai kohdunulkoinen? Tässä on liian monta vaihtoehtoa pelättäväksi.
Sitten on vielä neljäs fiilis.
Väsyttää. Väsyttää aivan suunnattomasti.
Toivottavasti se on hyvä merkki, että nukkuminen ei kuulostaisi ollenkaan huonolta vaihtoehdolta nyt.
Fiilikset nyt?
Jännittää. Mitä kaikkea siellä selviää?
Pelottaa. Apua, mitä jos siellä tulee huonoja uutisia?
Kauhistuttaa. Mitä jos en olekaan oikeasti raskaana vaan koko homma onkin vain yksi iso huijaus? Aprillipila? Maailman huonoin sellainen? Tuulimuna tai kohdunulkoinen? Tässä on liian monta vaihtoehtoa pelättäväksi.
Sitten on vielä neljäs fiilis.
Väsyttää. Väsyttää aivan suunnattomasti.
Toivottavasti se on hyvä merkki, että nukkuminen ei kuulostaisi ollenkaan huonolta vaihtoehdolta nyt.
sunnuntai 29. maaliskuuta 2015
Kuinka monta vauvaa?
Heippa.
Tänään eletään päivää 6+5.
Hassua, että nyt kun olen raskaana, on blogiin kirjoittaminen muuttunut kertaheitolla vaikeammaksi.
Juuri nyt ei tarvitse tuskailla omaa epäonnea, eikä nyt tarvitse tehdä kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, että tulisi raskaaksi. Silti vielä ei pysty nauttimaankaan. Nyt täytyy vain odottaa, ja yrittää olla stressaamatta.
Mies kommentoi muutama päivä sitten, että voi kun oltaisiin jo pidemmällä. Niin, että pystyisi oikeasti iloitsemaan asiasta ja olemaan onnellinen. Voisi miettiä käytännön järjestelyitä, ihmetellä kasvavaa mahaa ja ostaa tutteja laatikkoon odottamaan.
Niinpä. Sitä odotellessa.
Ensi viikolla on luvassa ultra, ja jos kaikki menee oikein hyvin, siellä löytyy pieni sydämensyke. Ja bonuksena siellä saattaa tietysti löytyä kaksi pientä sydämensykettä.
Mutta kunhan kaikki vain olisi hyvin, niin ei ole väliä, onko vauvoja yksi vai kaksi. Ja kahden todennäköisyys on joka tapauksessa todella pieni, vaikka alkioita siirrettiinkin kaksi.
Kaksoset. Täytyy myöntää, että olemme miettineet jo ajatusta. Jos vauvoja tulisi kerralla kaksi, menisi kerralla vaihtoon sekä asunto että auto. Elämä kokonaan uusiksi. Sitähän olemme halunneet jo monta vuotta, joten emme voisi valittaa :)
Kaksoset olisi jotain täysin käsittämätöntä. Onneksi tätä asiaa enää ei tarvitse jännittää kovin montaa päivää. Kunhan vain ultrassa olisi kaikki hyvin.
Oireista ei voi päätellä hirveästi mitään. Samat oireet vaivaavat, jotka minulla oli jo viikko sitten.
Viikon aikana väsymys on ehkäpä tuplaantunut. Kahtena iltana olen nukahtanut yhdeksän tienoilla sohvalle ilman mitään mahdollisuutta pysytellä hereillä. Kun väsymys tulee, se iskee niin kovaa, että sille ei mahda yhtään mitään!
Uskomatonta, kuinka pakottava unen tarve saattaa yhtäkkiä ollakin!
Hyvää yötä ja pehmoisia unia kaikille siellä!
Tänään eletään päivää 6+5.
Hassua, että nyt kun olen raskaana, on blogiin kirjoittaminen muuttunut kertaheitolla vaikeammaksi.
Juuri nyt ei tarvitse tuskailla omaa epäonnea, eikä nyt tarvitse tehdä kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, että tulisi raskaaksi. Silti vielä ei pysty nauttimaankaan. Nyt täytyy vain odottaa, ja yrittää olla stressaamatta.
Mies kommentoi muutama päivä sitten, että voi kun oltaisiin jo pidemmällä. Niin, että pystyisi oikeasti iloitsemaan asiasta ja olemaan onnellinen. Voisi miettiä käytännön järjestelyitä, ihmetellä kasvavaa mahaa ja ostaa tutteja laatikkoon odottamaan.
Niinpä. Sitä odotellessa.
Ensi viikolla on luvassa ultra, ja jos kaikki menee oikein hyvin, siellä löytyy pieni sydämensyke. Ja bonuksena siellä saattaa tietysti löytyä kaksi pientä sydämensykettä.
Mutta kunhan kaikki vain olisi hyvin, niin ei ole väliä, onko vauvoja yksi vai kaksi. Ja kahden todennäköisyys on joka tapauksessa todella pieni, vaikka alkioita siirrettiinkin kaksi.
Kaksoset. Täytyy myöntää, että olemme miettineet jo ajatusta. Jos vauvoja tulisi kerralla kaksi, menisi kerralla vaihtoon sekä asunto että auto. Elämä kokonaan uusiksi. Sitähän olemme halunneet jo monta vuotta, joten emme voisi valittaa :)
Kaksoset olisi jotain täysin käsittämätöntä. Onneksi tätä asiaa enää ei tarvitse jännittää kovin montaa päivää. Kunhan vain ultrassa olisi kaikki hyvin.
Oireista ei voi päätellä hirveästi mitään. Samat oireet vaivaavat, jotka minulla oli jo viikko sitten.
Viikon aikana väsymys on ehkäpä tuplaantunut. Kahtena iltana olen nukahtanut yhdeksän tienoilla sohvalle ilman mitään mahdollisuutta pysytellä hereillä. Kun väsymys tulee, se iskee niin kovaa, että sille ei mahda yhtään mitään!
Uskomatonta, kuinka pakottava unen tarve saattaa yhtäkkiä ollakin!
Hyvää yötä ja pehmoisia unia kaikille siellä!
keskiviikko 18. maaliskuuta 2015
Raskausajan matematiikkaa ja menettämisen pelkoa
Tänään keskiviikkona eletään raskauskielellä päivää 5+1.
Vuosi sitten perehdyin tähän raskausmatematiikkaan oikeastaan ensimmäistä kertaa kunnolla. Ihmettelin, mitä ihmettä nuo numerot ja plussa niiden välissä tarkoittavat. Jos merkitään plussa, miksi lukuja ei vain lasketa yhteen?
Jossain vaiheessa minulle selvisi, että kyseessä on kuluneet viikot ja päivien määrä. En keksinyt tuota itse, piti googlettaa.
Nyt, kun päiviä on 5+1, eletään raskausviikkoa 6. Olisikin liian helppoa, jos luvut täsmäisivät.
Oma epäloogisuutensa on myös siinä, kuinka nyt voi olla raskausviikko 6, vaikka alkio on vasta kolme viikkoa vanha.
Raskausajan matematiikka on selvästi ihan oma taiteenlajinsa, jolla on hyvin vähän tekemistä sen tavallisen matematiikan kanssa.
Onneksi laskelmia ei tarvitse tehdä itse. Netistä löytyy vastaus kaikkeen. Kuten esimerkiksi siihen, että "Laskettu aikasi on 17. marraskuuta 2015 ja olet 5 viikkoa ja 1 päivää raskaana!".
Hämmentävää.
Viime päivinä olen yrittänyt totutella ajatukseen, että olen ihan oikeasti raskaana. Se kuulostaa mielettömältä. Se on jotain niin hienoa, ettei sitä pysty käsittämään.
Olen yrittänyt keskittyä muihin asioihin, etten miettisi liikaa raskautta. Ja myös, etten huolehtisi ja murehtisi liikaa. Jos miettii liikaa, on helppo ajautua murehtimaan asiaa liikaa. Tiedän sen kokemuksesta.
Vuosi sitten pelkäsin hurjan paljon. Yritin nauttia alkuraskaudesta, mutta silti pelkäsin kovasti. Pieni pessimisti sisälläni oli kauhuissaan.
Nytkin pelkään. Ehkä silti vähemmän kuin viime vuonna. Nyt se on satunnaista, ei mielessä ihan koko ajan.
Olenko ihmisenä vahvempi? Ehkä. Kai ne vaikeudet sitten ihan oikeasti vahvistavat.
Joka tapaksessa on kummallista, miten voi pelätä menettävänsä jotain, mikä on vain pieni lupaus tulevasta. Miten voin pelätä menettäväni sellaista, mitä minulla ei edes ole? Ja miten voisin unohtaa pelkoni ja luottaa siihen, että sisälläni ihan oikeasti kasvaa jotain?
En ole tehnyt uusia raskaustestejä. En tiedä, lisääntyykö raskaushormonin määrä. Tiedän, että rinnat ovat arat ja se onkin paras, tai ainoa, merkki itsessäni siihen, että olen ihan oikeasti raskaana.
Raskaana nyt ja huomenna. Nyt täytyy vain luottaa. Uskoa siihen, että kaikki menee hyvin ihan loppuun asti.
Vuosi sitten perehdyin tähän raskausmatematiikkaan oikeastaan ensimmäistä kertaa kunnolla. Ihmettelin, mitä ihmettä nuo numerot ja plussa niiden välissä tarkoittavat. Jos merkitään plussa, miksi lukuja ei vain lasketa yhteen?
Jossain vaiheessa minulle selvisi, että kyseessä on kuluneet viikot ja päivien määrä. En keksinyt tuota itse, piti googlettaa.
Nyt, kun päiviä on 5+1, eletään raskausviikkoa 6. Olisikin liian helppoa, jos luvut täsmäisivät.
Oma epäloogisuutensa on myös siinä, kuinka nyt voi olla raskausviikko 6, vaikka alkio on vasta kolme viikkoa vanha.
Raskausajan matematiikka on selvästi ihan oma taiteenlajinsa, jolla on hyvin vähän tekemistä sen tavallisen matematiikan kanssa.
Onneksi laskelmia ei tarvitse tehdä itse. Netistä löytyy vastaus kaikkeen. Kuten esimerkiksi siihen, että "Laskettu aikasi on 17. marraskuuta 2015 ja olet 5 viikkoa ja 1 päivää raskaana!".
Hämmentävää.
Viime päivinä olen yrittänyt totutella ajatukseen, että olen ihan oikeasti raskaana. Se kuulostaa mielettömältä. Se on jotain niin hienoa, ettei sitä pysty käsittämään.
Olen yrittänyt keskittyä muihin asioihin, etten miettisi liikaa raskautta. Ja myös, etten huolehtisi ja murehtisi liikaa. Jos miettii liikaa, on helppo ajautua murehtimaan asiaa liikaa. Tiedän sen kokemuksesta.
Vuosi sitten pelkäsin hurjan paljon. Yritin nauttia alkuraskaudesta, mutta silti pelkäsin kovasti. Pieni pessimisti sisälläni oli kauhuissaan.
Nytkin pelkään. Ehkä silti vähemmän kuin viime vuonna. Nyt se on satunnaista, ei mielessä ihan koko ajan.
Olenko ihmisenä vahvempi? Ehkä. Kai ne vaikeudet sitten ihan oikeasti vahvistavat.
Joka tapaksessa on kummallista, miten voi pelätä menettävänsä jotain, mikä on vain pieni lupaus tulevasta. Miten voin pelätä menettäväni sellaista, mitä minulla ei edes ole? Ja miten voisin unohtaa pelkoni ja luottaa siihen, että sisälläni ihan oikeasti kasvaa jotain?
En ole tehnyt uusia raskaustestejä. En tiedä, lisääntyykö raskaushormonin määrä. Tiedän, että rinnat ovat arat ja se onkin paras, tai ainoa, merkki itsessäni siihen, että olen ihan oikeasti raskaana.
Raskaana nyt ja huomenna. Nyt täytyy vain luottaa. Uskoa siihen, että kaikki menee hyvin ihan loppuun asti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)