Zumenonissa ja lugesteronissa on sellainen hauska puoli, että niiden vuoksi nukun huonommin kuin normaalisti. Heräilen yöllä eikä uni ole niin syvää kuin tavallisesti.
Olin nukkunut huonosti ehkä viisi yötä putkeen. Väsytti himskatin paljon. Oli kiire ja stressasin työjuttuja. Ja sitten menin viettämään aikaa ihmisten kanssa, joilla kaikilla muilla on lapsia - ja tottakai jossain vaiheessa keskustelu siirtyi lasten toilailuihin.
Kun pääsin kotiin (väsyneenä, kiireisenä ja töistä stressaantuneena), tuntui, ettei mistään tule ikinä mitään. Että koko maailma kaatuu meidän päälle, kun kaikki muut ihmiset saavat suunnitella elämäänsä ja sitten vain toteuttaa niitä suunnitelmia.
Niinhän se menee. Asetetaan tavoitteet ja sitten määrätietoisesti pyritään niitä kohti. Visualisoidaan tavoite ja sitten otetaan pieni askel kerrallaan, kunnes päästään tavoitteeseen. Yksinkertaista, eikö niin?
Kaikilla muilla on helppoa, ja meillä mikään ei onnistu. Muilla elämä menee eteenpäin, ja meillä se menee enimmäkseen taaksepäin.
En enää tiedä, mitä tapahtui, mutta kaikki nämä pettymyksen tunteet tiivistyivät kotona itkupotkuraivariksi. Ensin sain aikaan valtavan tappelun mieheni kanssa. Kun sitä kesti aikansa, päädyin itkemään miehen kainaloon sitä, kuinka emme ikinä saa lapsia ja kuinka perseestä koko elämä on.
Varsinainen ilonhetki siis piristämässä piinapäiviä.
Tuosta on kulunut nyt muutama päivä. Sen jälkeen olen nukkunut paremmin. Maailma ei tunnu enää ihan niin ankealta paikalta. Meillä on moni asia hyvin.
Edellistä episodia lukuunottamatta olen miettinyt tätä tilannetta melko vähän viime päivinä. Tänään on piinapäivä numero 10. Hetken päästä saan tehdä testin ja nähdä neljännen alkionsiirron tuloksen.
Harmittaa valtavasti, mutta en usko, että olen raskaana. Ei tunnu siltä. Nipistyksiä olen tuntenut mahassa samalla tavalla kuin viime kuussakin, mutta luulen, että ne eivät liity asiaan.
Tyhmää. Toivoisin niin kovasti, että mekin pääsisimme jo lapsellisten puolelle.
Mutta ei hätää. Nyt vaan siis enää 1) visualisoidaan tavoite, 2) asetetaan tavoitteelle päivämäärä, 3) konkretisoidaan mitä sen saavuttaminen vaatii, 4) suunnitellaan välietapit ja 5) otetaan askel kerrallaan ja saavutaan lopulta tavoitteeseen. Helppo homma.
Välillä vaan tuntuu, että siinä vaiheessa, kun me saadaan lapsi, niin elefantitkin lentää.
Niin tuttu tunne tuo itkupotkuraivareihin johtanut. Se todellakin hajottaa, kun muut vain suunnittelevat,päättävät ja toteuttavat.
VastaaPoista<3 toinen ja kolmas lapsi TEHDÄÄN päätetyllä ikäerolla ja jossain toisaalla sitä ensimmäistä on päätetty toteuttaa jo useita vuosia.. Ilman tulosta. Minusta raskautuminen on jo suoranainen ihme, enkä ymmärrä miten se joillekin vain tapahtuu heti. T.Yk35, uusi lukijasi
Kiva kuulla, että olet tullut lukijakseni!
PoistaMeilläkin ensimmäistä on suunniteltu ja toteutettu jo monen vuoden ajan, mutta silti jotain vielä uupuu ;) Tuntuu tosiaankin ihmeelliseltä, että joku voi tulla raskaaksi ensimmäisten kiertojen aikana ihan suunnitellussa aikataulussa! Ainakin meillä lapsia todellakin tehdään, ei saada.
Hyvä kirjoitus suunnitelmista ja tavoitteista. Itse olen hyvin tavoitteellinen ihminen, joten on turhauttavaa, kun joidenkin tavoitteiden (lähinnä lapsihaaveen) toteutumiseen ei pysty itse vaikuttamaan, vaikka kuinka yrittäisi ja haluaisi. Siksi pyrin kehittelemään muita projekteja ja asettamaan muita tavoitteita, vaikka ne eivät yhtä tärkeitä olekaan kuin lapsitoive.
VastaaPoistaMuut tavoitteet. Tuo onkin hyvin mielenkiintoinen asia, ja olen myös pohtinut sitä paljon :) Ehkä siitä voisi joskus kirjoittaa ihan oman blogitekstinsä.
Poista