[Varoitus: Tämä teksti sisältää raskausajan hehkutusta. Jostain syystä tunnen oloni syylliseksi aina, kun kirjoitan blogiin tai kun edes ajattelen blogiin kirjoittamista. Lapsettomuusvuodet ovat selvästi jättäneet oman jälkensä. Lapsettomuusblogien maailmassa tunnen oloni petturiksi ja hurjan etuoikeutetuksi. Ei minulla ole oikeutta pahoittaa muiden mieltä omalla onnellani. Yritän nyt kuitenkin jatkaa kirjoittamista. Tämä olen minä kokonaisena, tänään rv 18+6.]
Vuosi sitten kirjoittelin juhannuskuulumisia. En tiedä, onko sen ajan lukijoista vielä moni seuraamassa tätä kovin hiljaista blogiani tällä hetkellä, mutta jos on, muistatte ehkä fiilikset. Masennusta. Vitutusta. Kiukkua. Merkityksettömyyden tunnetta. Pettymystä pettymysten jälkeen.
Juhannus tänä vuonna oli erilainen.
Tänä vuonna päätimme jo alkuvuodesta, että emme vietä meille perinteistä mökkijuhannusta.
Omassa mielessäni juhannus oli muuttunut yhdeksi lapsettomuuden merkkipaaluksi. Juhannukset toistivat itseään; toiset tulivat raskaaksi, saivat lapsia ja kasvattivat niitä. Toiset ryyppäsivät liikaa. Itse en kuulunut kumpaankaan ryhmään. Juhannus oli yksi iso muistutus ulkopuolisuudesta enkä halunnut kokea samaa jälleen kerran.
Tiesin siis jo alkuvuodesta, että haluan juhannukseltani jotain aivan muuta. Vaikka olisin raskaana, en haluaisi kokea raskautta siinä perinteisessä ympäristössä. Ja jos en olisi raskaana, haluaisin juhannukseltani todellakin jotain aivan muuta.
Tällä kertaa sain täydellisen juhannuksen. Sain kaupunkiloman mieheni ja kasvavan vatsani kanssa.
Asiat ovat juuri nyt oikein hyvin. Kuudes juhannus ei tuonut tullessaan aiempien vuosien pettymyksiä.
Siitä saan olla hurjan kiitollinen joka hetki.
Tiedän tuon syyllisyyden tunteen.. Se on jotenkin tosi jännä.. Vaikka tietää ettei voi mitään että on niin onnekas, mutta tulee petturi olo kun vielä pysyy tässä lapsettomuudenmaailmassa mukana.. Itse ainakin vain haluan seurata että ne vuosien varrella tutuiksi tulleetkin kohtaisivat sen onnen vielä ja muistuttaa itselleni kuinka pitää muistaa ettei tämä ole itsestään selvyyttä..
VastaaPoistaNiinpä, syyllisyyttä ja kiitollisuutta - niitähän tämä on :)
PoistaItse myös jännitän niiden mukana, joiden blogeja olen seurannnut.. ja samalla tunnen syyllisyyttä omasta onnestani.