Välillä sitä miettii, mikä järki tässä kaikessa on. Hoidoissa. Jatkuvassa yrittämisessä ja pään seinään hakkaamisessa. Oman kehon sekoittamisessa aina silloin tällöin erilaisilla hormoneilla. Siinä, että laittaa vähän väliä kaiken muun katkolle ja keskittyy täysillä taas yksiin hoitoihin. Uudestaan ja uudestaan.
Silti tahdon vauvan, oikean perheen, tarkoituksen tähän elämään.
Mutta tie on hemmetin pitkä. Vuosien aikana ehtii miettimään monenlaisia ajatuksia lapsettomuudesta. Mitä kaikkea olisin voinut oppia, jos olisin vuosien aikana käyttänyt yhtä paljon aikaa ja energiaa vaikkapa uuden oppimiseen kuin lapsettomuuteen?
Tästä kaikesta on pakko yrittää löytää jotain edes etäisesti positiivista... Vaihtoehtoina on hajota tähän tuskaan tai nousta tuhkasta entistä eheämpänä... Kasvaa ihmisenä? Viisastua ja vahvistua?
Mutta silti:
Jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa (Haloo Helsinki)
Jos en olisi kokenut tätä kaikkea, olisin ehkä ihmisenä ohuempi. Aina en ole täysin varma, olisiko se pelkästään huono asia. Ehkä sitten suhtautuisin elämään huolettomammin? Olisin rohkeampi ja luottavaisempi, kun taakkana ei olisi yhtä ainaista estettä, jolle ei voi mitään, vaikka tekee kaikkensa?
Uskoisinko silloin enemmän, että omilla teoillani voin saavuttaa mitä tahansa, kun elämässäni ei olisi jatkuvaa muistutusta päinvastaisesta?
***
Mitä mieltä muut olette tästä asiasta?
Hyviä pohdintoja. Tää on niin kakspiippuinen juttu. Luulen, että lopputulos vaikuttaa siihen miten kaikkeen lopulta suhtautuu. Siis saako oman lapsen vai ei.
VastaaPoistaVälillä (aika usein) on päiviä kun vaan haluaisi elää ihan normaalia elämää, unohtaa omat epäkohdat ja painaa vaan menemään. Mutta aina se lapsettomuus jostain hiipii mieleen. Ehkä joku päivä tälle kaikelle löytyy tarkoitus, vaikka nyt on niin vaikea kuvitella, että tällaisella kärsimyksellä olisi mitään tarkoitusta.
Olen täysin samaa mieltä kanssasi. Tämän kärsimyksen tahtoisi vain loppuvan... Mutta siihen asti täytyy vain koittaa selvitä :)
Poista