Pari yötä sitten näin ensimmäisen kerran unta vauvamme syntymästä.
Olen nähnyt synnytykseen liittyviä unia aiemminkin (uni 1 ja uni 2), mutta nuo aiemmat unet eivät ole kertoneet tästä vauvasta.
Oma unisynnytykseni sujui varsin näppärästi.
Seurasin vauvan liikehdintää kohdussani ja yhtäkkiä huomasin, kuinka vauvan nyrkin ääriviivat näkyivät vatsassani todella selvästi. Seuraavaksi huomasin vatsassa pään muodot, ja pienen korvan. Vauva oli ihon alla niin lähellä, että piirteet erottuivat selvästi.
Vauva nosti päänsä pystyyn, ja pää tuli ihon läpi pois vatsastani. Pian koko vauva oli tullut kohdusta maailmaan suoraan ihon läpi jättämättä ihoon mitään merkkejä tapahtuneesta.
Olin ihmeissäni.
Vauva oli tässä maailmassa ja tapasin hänet ensimmäistä kertaa. Vauvamme osoittautui varsin fiksuksi tapaukseksi ja syntyessään hän osasi puhua.
Tutustuin vauvaani ja ihmettelin, eikö ollut vähän aikaista tulla pois kohdusta.
Vauva oli omasta mielestään ihan valmis.
Olin sitä mieltä, että luultavasti olisi vauvalle parempi, että hän menisi vielä joksikin aikaa takaisin kohtuun. Jäimme neuvottelemaan asiasta, enkä tiedä, mihin päädyimme, sillä uni loppui ja heräsin.
Ilmeisesti raskauden loppuvaiheessa on melko yleistä nähdä unta synnytyksestä. Nyt jään jännityksellä odottamaan, milloin tapaan vauvamme seuraavan kerran. Ja onko hän tuo sama unen vauva, vai joku ihan muu.
sunnuntai 11. lokakuuta 2015
torstai 17. syyskuuta 2015
Muuttunut elämäni
Uskomatonta, kuinka täydellisesti oma kokemus elämästä voi muuttua sen ansiosta, että tietää olevansa raskaana.
Mikään ei ole vielä muuttunut. Silti ihan kaikki on muuttunut.
Käyn edelleen töissä. Voin edelleen keskittyä itseeni ja omaan hyvinvointiini. Voin nukkua pitkään ja viettää vapaapäiväni haluamallani tavalla. Päällisin puolin kaikki on niin kuin ennenkin. Ainoa asia, mikä on muuttunut, on se, että kaikkialle kannan mukanani pientä aarretta. Ja tuon mukana kulkevan aarteen myötä kaikki on muuttunut.
Ensimmäinen muuttunut asia on oma kokemus elämästä. Tällä elämällä on merkitys! Tällä elämällä on ihan oikea tarkoitus.
Muistan elävästi tunteet, joita tunsin viime vuonna. Millään ei ole mitään väliä. Ei millään.
Koimme tuon saman tunteen yhdessä mieheni kanssa. Lapselliset ystävämme ihmettelivät kommenttiamme. Eivät luultavasti käsittäneet, että olimme tosissamme. Asialle voitiin nauraa yhdessä, vaikka todellisuudessa me olimme haudanvakavia. Millään ei ollut mitään väliä.
Nyt tilanne on toinen. Elämällä on tarkoitus. Minun kehollani on tehtävä. Minulla on tehtävä. Minun kehoni auttaa pienokaista tulemaan valmiiksi tähän maailmaan. Ja vaikka kehoni ei ole täydellinen, on se pienelle silti paras ja turvallisin paikka koko maailmassa tällä hetkellä.
Ja minulla ja miehelläni, ja meidän parisuhteellamme on tehtävä. Meistä tulee äiti ja isä. Meidän pitää oppia uudet jutut niin, että kommunikaatiomme toimisi entistä paremmin, kun olemme molemmat väsyneitä ja pieni vauva tuo haasteita arkipäiviin.
Toinen muuttunut asia on ystävyyssuhteet lapsellisiin ystäviimme.
Siitä lähtien, kun lapselliset ystävämme ja tuttavamme saivat tietää tulevasta vauvasta, olemme saaneet osaksemme hurjan määrän huomiota ja innostusta eri ihmisiltä. Olemme saaneet lahjoituksena vauvatavaroita. Olemme saaneet läjäpäin vinkkejä tulevaan vauva-aikaan liittyen. Yhtäkkiä meidät on otettu osaksi joukkoa. Yhtäkkiä emme ole enää vain kaksi itsenäistä ja itsekästä ihmistä, vaan me olemme perhe, joille tulee vauva. Ihan samalla tavalla kuin ne muutkin perheet.
Kummallista on, että tuo kokemus tuntuu ulottuvan koko yhteiskuntaan.
Vieraat ihmiset, joilta olen ostanut käytettynä vauvatavaraa, kyselevät kuinka olen voinut ja toivottavat lämpimästi onnea. Ihmiset kaupungilla tuntuvat suhtautuvan eri tavalla. Työkaverit kohtelevat suojelevasti - onhan kaikki nyt varmasti hyvin ja enhän tee liikaa töitä.
Aiemmin tunsin olevani vahvasti ulkopuolinen. Ulkopuolinen elämästä, ulkopuolinen yhteiskunnasta. Oli ne kaikki lapselliset, ja sitten me.
Karua on, että nyt raskaana tunnen, kuinka ovet tuntuvat avautuvan. Meidät otetaan avosylin vastaan paikkoihin, joihin ennen ei ollut pääsyä.
Isken näillä tuntemuksillani puukkoa entisen itseni sydämeen. Luulen, että kaikki raskaana olevat eivät varmastikaan koe näin. Luultavasti kyse on omista muureistani, joita olen vuosia rakentanut, ja jotka nyt ovat alkaneet sortua ympäriltäni.
Avaan ehkä itse omia porttejani, ja luulen muiden avaavan niitä minulle. Niin tai näin, ainakin nyt on hyvä olla.
***
[Tilannetietoja: Tällä hetkellä meneillään on raskausviikko 31+2. Laskettuun aikaan on kaksi kuukautta ja kaikki on oikein hyvin.]
Mikään ei ole vielä muuttunut. Silti ihan kaikki on muuttunut.
Käyn edelleen töissä. Voin edelleen keskittyä itseeni ja omaan hyvinvointiini. Voin nukkua pitkään ja viettää vapaapäiväni haluamallani tavalla. Päällisin puolin kaikki on niin kuin ennenkin. Ainoa asia, mikä on muuttunut, on se, että kaikkialle kannan mukanani pientä aarretta. Ja tuon mukana kulkevan aarteen myötä kaikki on muuttunut.
Ensimmäinen muuttunut asia on oma kokemus elämästä. Tällä elämällä on merkitys! Tällä elämällä on ihan oikea tarkoitus.
Muistan elävästi tunteet, joita tunsin viime vuonna. Millään ei ole mitään väliä. Ei millään.
Koimme tuon saman tunteen yhdessä mieheni kanssa. Lapselliset ystävämme ihmettelivät kommenttiamme. Eivät luultavasti käsittäneet, että olimme tosissamme. Asialle voitiin nauraa yhdessä, vaikka todellisuudessa me olimme haudanvakavia. Millään ei ollut mitään väliä.
Nyt tilanne on toinen. Elämällä on tarkoitus. Minun kehollani on tehtävä. Minulla on tehtävä. Minun kehoni auttaa pienokaista tulemaan valmiiksi tähän maailmaan. Ja vaikka kehoni ei ole täydellinen, on se pienelle silti paras ja turvallisin paikka koko maailmassa tällä hetkellä.
Ja minulla ja miehelläni, ja meidän parisuhteellamme on tehtävä. Meistä tulee äiti ja isä. Meidän pitää oppia uudet jutut niin, että kommunikaatiomme toimisi entistä paremmin, kun olemme molemmat väsyneitä ja pieni vauva tuo haasteita arkipäiviin.
Toinen muuttunut asia on ystävyyssuhteet lapsellisiin ystäviimme.
Siitä lähtien, kun lapselliset ystävämme ja tuttavamme saivat tietää tulevasta vauvasta, olemme saaneet osaksemme hurjan määrän huomiota ja innostusta eri ihmisiltä. Olemme saaneet lahjoituksena vauvatavaroita. Olemme saaneet läjäpäin vinkkejä tulevaan vauva-aikaan liittyen. Yhtäkkiä meidät on otettu osaksi joukkoa. Yhtäkkiä emme ole enää vain kaksi itsenäistä ja itsekästä ihmistä, vaan me olemme perhe, joille tulee vauva. Ihan samalla tavalla kuin ne muutkin perheet.
Kummallista on, että tuo kokemus tuntuu ulottuvan koko yhteiskuntaan.
Vieraat ihmiset, joilta olen ostanut käytettynä vauvatavaraa, kyselevät kuinka olen voinut ja toivottavat lämpimästi onnea. Ihmiset kaupungilla tuntuvat suhtautuvan eri tavalla. Työkaverit kohtelevat suojelevasti - onhan kaikki nyt varmasti hyvin ja enhän tee liikaa töitä.
Aiemmin tunsin olevani vahvasti ulkopuolinen. Ulkopuolinen elämästä, ulkopuolinen yhteiskunnasta. Oli ne kaikki lapselliset, ja sitten me.
Karua on, että nyt raskaana tunnen, kuinka ovet tuntuvat avautuvan. Meidät otetaan avosylin vastaan paikkoihin, joihin ennen ei ollut pääsyä.
Isken näillä tuntemuksillani puukkoa entisen itseni sydämeen. Luulen, että kaikki raskaana olevat eivät varmastikaan koe näin. Luultavasti kyse on omista muureistani, joita olen vuosia rakentanut, ja jotka nyt ovat alkaneet sortua ympäriltäni.
Avaan ehkä itse omia porttejani, ja luulen muiden avaavan niitä minulle. Niin tai näin, ainakin nyt on hyvä olla.
***
[Tilannetietoja: Tällä hetkellä meneillään on raskausviikko 31+2. Laskettuun aikaan on kaksi kuukautta ja kaikki on oikein hyvin.]
maanantai 31. elokuuta 2015
Raskausviikko 28+6
Hups.
En kai muuta voi sanoa. Yhtäkkiä edellisestä kirjoituksestani on kulunut puolitoista kuukautta ja asioita on tapahtunut läjäpäin. Hups. On ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta joka päivä se on jäänyt.
Itselläni kirjoittamisen tarve liittyy usein sisäiseen pahaan oloon ja tuskaan, jota on pakko päästä purkamaan. Ja nyt, kun olen raskaana, ja pikkuinen potkii mahassa, ei ole tuota kirjoittamisen tarpeen alulle panevaa voimaa, tuota tuskaa.
Kaikki on siis oikein hyvin. Laskettuun aikaan on alle kolme kuukautta. Äitiyslomaan on puolitoista kuukautta.
Aika on mennyt hurjan nopeasti.
Kesä menee aina nopeasti ja niin tälläkin kertaa. Vaivihkaa ja ihan yllättäen olemme alkaneet valmistautua vauvan tuloon.
Rattaat on ostettu. Auto on vaihdettu sellaiseen, johon mahtuu koko perhe. Olemme ostaneet uutena kolme vaatetta. Mikä mieletön fiilis tulikaan kolmen pienen vaatteen hankinnasta! Meille tulee oikeasti vauva!
Tori.fi on tullut tutuksi ja olemme hankkineet kaikenlaista tavaraa käytettynä netin kautta ja saaneet lahjoituksia ystäviltämme.
Ja me kun kuvittelimme, että olisimme vielä kuukausi ennen laskettua aikaa ilman vauvatavaroita. Niin väärässä olimmekaan!
Kotona on tyhjennetty kaappeja ja myyty turhia tavaroita, jotta pienelle olisi paremmin tilaa.
Mahastani on tullut ihan selvä raskausmaha. Alkuvaiheen turvotus on hävinnyt, ja maha on kunnollinen vauvamaha, mutta ei järisyttävän suuri. Neuvolan täti kommentoi mahaani pieneksi. Työkaveri, miespuolinen henkilö, kommentoi, että näytän kauniilta mahani kanssa. Ensi kertaa tapaamani vauvatavaran myyjä kommentoi, että näytän hyvältä. Raskausmahani on jopa omasta mielestäni ihan söpö.
Kadulla mahaani tuijotetaan. Enimmäkseen hymyillen, mutta välillä myös vakavana. Kiukkuisena? Kateellisena? Katkerana? Ymmärrän jokaista omituista tuijottajaa. Ennen omaa raskauttani olin itsekin valmis toivottamaan jokaisen raskausmahaisen maanrakoon. Silti nyt raskausmahaisena olen halunnut nauttia mahastani. Olen pitänyt vartalonmyötäisiä paitoja niin, että tilanne ei jää kenellekään epäselväksi. Tätä on odotettu viisi vuotta - minäkin haluan itsekkäästi osani nautinnosta!
Raskaus on aiheuttanut selkäkipuja ja lonkissa kummallisia kolotuksia, joihin en ole tottunut. Olen kokeillut fysioterapeuttia, kiropraktikkoa, joogaa, kuntosalia, kävelyä, tukivyötä ja sähköpöytää. Kaikki nuo auttavat, mutta selkä kipuilee silti hieman - ainakin silloin kun jätän huolehtimatta selästäni.
Öisin nukun huonommin, sillä selällään nukkuminen ei ole suositeltavaa. Silti olen todella iloinen ja onnellinen ollessani raskaana. Kaikki on nyt todella hyvin.
En kai muuta voi sanoa. Yhtäkkiä edellisestä kirjoituksestani on kulunut puolitoista kuukautta ja asioita on tapahtunut läjäpäin. Hups. On ollut tarkoitus kirjoittaa, mutta joka päivä se on jäänyt.
Itselläni kirjoittamisen tarve liittyy usein sisäiseen pahaan oloon ja tuskaan, jota on pakko päästä purkamaan. Ja nyt, kun olen raskaana, ja pikkuinen potkii mahassa, ei ole tuota kirjoittamisen tarpeen alulle panevaa voimaa, tuota tuskaa.
Kaikki on siis oikein hyvin. Laskettuun aikaan on alle kolme kuukautta. Äitiyslomaan on puolitoista kuukautta.
Aika on mennyt hurjan nopeasti.
Kesä menee aina nopeasti ja niin tälläkin kertaa. Vaivihkaa ja ihan yllättäen olemme alkaneet valmistautua vauvan tuloon.
Rattaat on ostettu. Auto on vaihdettu sellaiseen, johon mahtuu koko perhe. Olemme ostaneet uutena kolme vaatetta. Mikä mieletön fiilis tulikaan kolmen pienen vaatteen hankinnasta! Meille tulee oikeasti vauva!
Tori.fi on tullut tutuksi ja olemme hankkineet kaikenlaista tavaraa käytettynä netin kautta ja saaneet lahjoituksia ystäviltämme.
Ja me kun kuvittelimme, että olisimme vielä kuukausi ennen laskettua aikaa ilman vauvatavaroita. Niin väärässä olimmekaan!
Kotona on tyhjennetty kaappeja ja myyty turhia tavaroita, jotta pienelle olisi paremmin tilaa.
Mahastani on tullut ihan selvä raskausmaha. Alkuvaiheen turvotus on hävinnyt, ja maha on kunnollinen vauvamaha, mutta ei järisyttävän suuri. Neuvolan täti kommentoi mahaani pieneksi. Työkaveri, miespuolinen henkilö, kommentoi, että näytän kauniilta mahani kanssa. Ensi kertaa tapaamani vauvatavaran myyjä kommentoi, että näytän hyvältä. Raskausmahani on jopa omasta mielestäni ihan söpö.
Kadulla mahaani tuijotetaan. Enimmäkseen hymyillen, mutta välillä myös vakavana. Kiukkuisena? Kateellisena? Katkerana? Ymmärrän jokaista omituista tuijottajaa. Ennen omaa raskauttani olin itsekin valmis toivottamaan jokaisen raskausmahaisen maanrakoon. Silti nyt raskausmahaisena olen halunnut nauttia mahastani. Olen pitänyt vartalonmyötäisiä paitoja niin, että tilanne ei jää kenellekään epäselväksi. Tätä on odotettu viisi vuotta - minäkin haluan itsekkäästi osani nautinnosta!
Raskaus on aiheuttanut selkäkipuja ja lonkissa kummallisia kolotuksia, joihin en ole tottunut. Olen kokeillut fysioterapeuttia, kiropraktikkoa, joogaa, kuntosalia, kävelyä, tukivyötä ja sähköpöytää. Kaikki nuo auttavat, mutta selkä kipuilee silti hieman - ainakin silloin kun jätän huolehtimatta selästäni.
Öisin nukun huonommin, sillä selällään nukkuminen ei ole suositeltavaa. Silti olen todella iloinen ja onnellinen ollessani raskaana. Kaikki on nyt todella hyvin.
maanantai 6. heinäkuuta 2015
Raskausviikko 20+
Tänään elän päivää 20+6. Huomenna alkaa siis 22. raskausviikko. Mieletöntä!
...laitan jalkaani ensimmäistä kertaa äitiyshousut. Voi, miten autuaaksi tekevän mukavat ne ovatkaan! Miksi kaikki tavalliset housut eivät ole jalassa näin mukavia ja samaan aikaan näytä ihan ok:lta?
Viikkoon 20+ on taas kuulunut paljon ihmeellisiä asioita.
Kuluneen raskausviikon aikana:
...meillä on rakenneultra, jota jännitän etukäteen. Onhan kaikki varmasti hyvin?! Ja on! Kaikki on oikein hyvin. Meidän pikkuisella on kaksi kättä, kaksi jalkaa, toimiva sydän ja kaikki muutkin osat paikoillaan. Pieni on todella aktiivinen ultran aikana ja näyttää hurjan tyytyväiseltä kohdussa. Ihan niinkuin hymyilisi.
...ultrassa tuo pieni paljastuu tytöksi. Me olemme hurjan iloisia kummasta vaan, eikä sukupuolen tietäminen olisi ollut meille mitenkään välttämätöntä. Nyt tuntuu, että sukupuolen tietäminen tekee odottamisesta konkreettisempaa. Meille muuttaa ihan oikeasti pieni tyttö.
...mies tuntee ensimmäistä kertaa liikkeet kohdussani. Tuntuu hienolta, että mieskin pääsee hieman osalliseksi raskaudesta, kun voi tuntea liikkeitä.
...saan ensimmäistä kertaa tapaamaltani vanhemmalta naiselta halauksen ja hyvän onnen toivotuksia loppuraskauden ajalle. Hassua, kuinka yhtäkkiä vatsani alkaa olemaan yhä enemmän koko kansan julkista omaisuutta.
...kerromme mieheni isälle, että tulossa oleva vauva on saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla. Emme ole kovin läheisiä, eikä aihe ole koskaan aiemmin tullut puheeksi. Aiemmin aiheesta juttelu olisi ollut jopa kiusallista. Mutta nyt tilanne on eri. Tulevasta vauvasta jutellessamme mieheni isä kommentoi, kuinka saamme olla iloisia luonnollisesti alkaneesta raskaudesta. Noh, tässä raskaudessa ei ole mitään kovin luonnollista. Emme halunneet salata asiaa, vaan kerroimme rehellisesti totuuden.
...laitan jalkaani ensimmäistä kertaa äitiyshousut. Voi, miten autuaaksi tekevän mukavat ne ovatkaan! Miksi kaikki tavalliset housut eivät ole jalassa näin mukavia ja samaan aikaan näytä ihan ok:lta?
...saamme ystäviltämme yllättäen vauvan kylpyammeen, joka oli jäänyt heille ylimääräiseksi. Tuo amme on ensimmäinen oikea vauvatavara kotonamme. Kuvittelin etukäteen, että olemme täysin ilman vauvatavaroita vielä kuukausi ennen vauvan syntymää, mutta nyt näyttää siltä, että (ystäviemme ansiosta) meillä on asunto täynnä vauvatavaraa jo monta kuukautta etukäteen.
maanantai 29. kesäkuuta 2015
Mahan kasvatusta ja isoja tapahtumia
Olen viettänyt monta vaikeaa lapsettomuusvuotta ja tuntenut tuskaa siitä, kuinka mikään asia ei etene. Mikään ei muutu. Muilla kyllä, mutta meillä ei. Kymmenen vuoden yhdessäolostamme olemme käyttäneet yhden vauvan tekemiseen lähes viisi vuotta. Ei kovin vauhdikasta etenemistä siis.
Sen vuoksi olenkin ollut äärimmäisen hämmentynyt pienistä asioista, joita nyt elämässäni tapahtuu.
Nuo pienet asiat ovat minulle maailman isoimpia asioita. Nyt alan vähitellen tajuta, että olen ihan oikeasti raskaana. Ja että tuon voisi jopa ehkä sanoa ääneen ihan kaikille. Lähes kaikki taitavat jo huomata asian sanomattakin. Pidän silti matalaa profiilia. Pelkään kai, että jos sanon asian ääneen liian monta kertaa, raskaus yhtäkkiä katoaa.
Raskausviikko 16+
Saan ensimmäiset onnittelut spontaanisti, kertomatta onnittelijalle, että olen raskaana. Onnittelija on miehen sukulainen, jonka olen nähnyt edellisen kerran lähes vuosi sitten. Silloin mahani olikin pienempi kuin koko talvena.
Raskausviikko 17+
Lisää spontaaneja onnitteluja, tosin nämä henkilöt varmistavat ensin läheisiltäni, että onhan jotain onniteltavaa.
Tunnen ensimmäistä kertaa kunnolla liikkeitä kohdussa. Tähän asti olen tuntenut vain jotain pientä, enkä en ole ollut ihan varma, tulkitsenko tuntemuksia oikein. Mutta nyt tunnen kuperkeikan. Aivan varmasti se oli kuperkeikka.
Raskausviikko 18+
Kohdun tuntemukset voimistuvat. Iltaisin on hauska mennä nukkumaan ja makoilla hetken aikaa sängyssä fiilistellen voimakkaita kuplia kohdun seudulla.
Raskausviikko 19+
Työkaverini oli pohtinut toiselle, olenko raskaana. Minulle suoraan hän ei uskaltanut tulla puhumaan.
Teen ensimmäiset mammavaatehankinnat ja yhtäkkiä innostun aiheesta. Ostan kesän alennusmyynneistä pari mammapaitaa ja tilaan netistä lisää ale-vaatteita syksyä ja alkutalvea varten.
Lisäksi saan ystävältäni lainaan kasan mammavaatteita. Hautaan kaikki mammavaatteet kaapin perälle, mutta olen salaa onnellinen siitä, että ne ovat siellä odottamassa sitä hetkeä, kun mikään muu ei mahdu päälle.
Saan ystävältäni myös läjän Vauva-lehtiä. Olin ajatellut, että totuttelen äitiysajatukseen hissukseen. Hankin vähitellen muutaman mammavaatteen kaappiin odottamaan, ostan syksyllä ensimmäisen vauvalehden ja luen jonkin kirjan vauvoista. Yhtäkkiä minulla on kaapissa iso kasa äitiysvaatteita ja keittiön pöydällä paksu pino Vauva-lehtiä.
Luen Vauva-lehdestä pari juttua kyyneleet silmissä. Olen selvästi hormoniherkkis. Mahtavaa, että tuo johtuu kerrankin luonnollisista raskaushormoneista eikä kehon ulkopuolelta pistetyistä piikeistä.
Mahan kasvatus jatkuu. Huomenna edessä raskausviikko 20+. Jännittävää seurata, mitä se tuo tullessaan.
Sen vuoksi olenkin ollut äärimmäisen hämmentynyt pienistä asioista, joita nyt elämässäni tapahtuu.
Nuo pienet asiat ovat minulle maailman isoimpia asioita. Nyt alan vähitellen tajuta, että olen ihan oikeasti raskaana. Ja että tuon voisi jopa ehkä sanoa ääneen ihan kaikille. Lähes kaikki taitavat jo huomata asian sanomattakin. Pidän silti matalaa profiilia. Pelkään kai, että jos sanon asian ääneen liian monta kertaa, raskaus yhtäkkiä katoaa.
Raskausviikko 16+
Saan ensimmäiset onnittelut spontaanisti, kertomatta onnittelijalle, että olen raskaana. Onnittelija on miehen sukulainen, jonka olen nähnyt edellisen kerran lähes vuosi sitten. Silloin mahani olikin pienempi kuin koko talvena.
Raskausviikko 17+
Lisää spontaaneja onnitteluja, tosin nämä henkilöt varmistavat ensin läheisiltäni, että onhan jotain onniteltavaa.
Tunnen ensimmäistä kertaa kunnolla liikkeitä kohdussa. Tähän asti olen tuntenut vain jotain pientä, enkä en ole ollut ihan varma, tulkitsenko tuntemuksia oikein. Mutta nyt tunnen kuperkeikan. Aivan varmasti se oli kuperkeikka.
Raskausviikko 18+
Kohdun tuntemukset voimistuvat. Iltaisin on hauska mennä nukkumaan ja makoilla hetken aikaa sängyssä fiilistellen voimakkaita kuplia kohdun seudulla.
Raskausviikko 19+
Työkaverini oli pohtinut toiselle, olenko raskaana. Minulle suoraan hän ei uskaltanut tulla puhumaan.
Teen ensimmäiset mammavaatehankinnat ja yhtäkkiä innostun aiheesta. Ostan kesän alennusmyynneistä pari mammapaitaa ja tilaan netistä lisää ale-vaatteita syksyä ja alkutalvea varten.
Lisäksi saan ystävältäni lainaan kasan mammavaatteita. Hautaan kaikki mammavaatteet kaapin perälle, mutta olen salaa onnellinen siitä, että ne ovat siellä odottamassa sitä hetkeä, kun mikään muu ei mahdu päälle.
Saan ystävältäni myös läjän Vauva-lehtiä. Olin ajatellut, että totuttelen äitiysajatukseen hissukseen. Hankin vähitellen muutaman mammavaatteen kaappiin odottamaan, ostan syksyllä ensimmäisen vauvalehden ja luen jonkin kirjan vauvoista. Yhtäkkiä minulla on kaapissa iso kasa äitiysvaatteita ja keittiön pöydällä paksu pino Vauva-lehtiä.
Luen Vauva-lehdestä pari juttua kyyneleet silmissä. Olen selvästi hormoniherkkis. Mahtavaa, että tuo johtuu kerrankin luonnollisista raskaushormoneista eikä kehon ulkopuolelta pistetyistä piikeistä.
Mahan kasvatus jatkuu. Huomenna edessä raskausviikko 20+. Jännittävää seurata, mitä se tuo tullessaan.
lauantai 27. kesäkuuta 2015
Housuasiaa
Ensimmäisenä kävivät tukaliksi kankaiset ulkoiluhousut.
Korkea vyötärö ja joustamaton kangas eivät sopineet yhteen hormonihoidoissa turvonneen mahan kanssa. Onneksi kotioloissa helppo ratkaisu oli jättää nappi auki ja varmistaa vyöllä, että housut eivät tipu nilkkoihin.
Seuraavaksi sai unohtaa siistit suorat housut. Farkut saivat kelvata parempaankin työtilanteeseen, ongelma ratkaistu!
Pian farkkuvalikoimaan kävi kato. Vielä mahtuu, mutta puristaa epämukavasti, ei voi käyttää.
Vaatekaapin hyllyltä tyhjeni se tuttu housupino. "Ne housut, jotka mahtuvat päälle." Sivuun työnnetty kasa kasvoi. Ne liian pienet housut.
Pian jäljellä oli kahdet housut. Yhdet farkut, joissa vyötärö oli niin matala, ettei kasvava maha vielä haitannut. Ja toiset, jotka olivat strech-kangasta ja jotka olivat vielä joustaneet kasvavan mahan tieltä.
Ja nyt. Ihmettelen kasvavaa mahaani ja siitä rohkaistuneena tein ensimmäiset oikeat raskausajan hankinnat. Ostin vyötärölle lantiotuubin, joka helpottaa tavallisten farkkujen käyttöä. Ja lisäksi ostin ihka oikeat äitiyshousut, joissa on feikkivyötärö ja joustava kangas sen yläpuolella.
Kumpaakaan ostosta en ajatellut vielä ryhtyä aktiivisesti käyttämään. Ei maha vielä niin iso ole. Vyötärö vaan on kadonnut ja monet housuista ovat niin korkeita vyötäröltään, että olo on housuissa uskomattoman tukala. Nyt nuo ostokset ovat valmiina odottamassa sitä aamua, jolloin vyötärö puristaa eikä asunnosta pääse ulos ilman äitiyshousuja.
Äitiyshousujen ostaminen tuntui uskomattoman hienolta. Annoin itselleni luvan luottaa tulevaan. Minä olen ihan oikeasti raskaana. Olen yhden askeleen lähempänä omaa pienokaista.
Korkea vyötärö ja joustamaton kangas eivät sopineet yhteen hormonihoidoissa turvonneen mahan kanssa. Onneksi kotioloissa helppo ratkaisu oli jättää nappi auki ja varmistaa vyöllä, että housut eivät tipu nilkkoihin.
Seuraavaksi sai unohtaa siistit suorat housut. Farkut saivat kelvata parempaankin työtilanteeseen, ongelma ratkaistu!
Pian farkkuvalikoimaan kävi kato. Vielä mahtuu, mutta puristaa epämukavasti, ei voi käyttää.
Vaatekaapin hyllyltä tyhjeni se tuttu housupino. "Ne housut, jotka mahtuvat päälle." Sivuun työnnetty kasa kasvoi. Ne liian pienet housut.
Pian jäljellä oli kahdet housut. Yhdet farkut, joissa vyötärö oli niin matala, ettei kasvava maha vielä haitannut. Ja toiset, jotka olivat strech-kangasta ja jotka olivat vielä joustaneet kasvavan mahan tieltä.
Ja nyt. Ihmettelen kasvavaa mahaani ja siitä rohkaistuneena tein ensimmäiset oikeat raskausajan hankinnat. Ostin vyötärölle lantiotuubin, joka helpottaa tavallisten farkkujen käyttöä. Ja lisäksi ostin ihka oikeat äitiyshousut, joissa on feikkivyötärö ja joustava kangas sen yläpuolella.
Kumpaakaan ostosta en ajatellut vielä ryhtyä aktiivisesti käyttämään. Ei maha vielä niin iso ole. Vyötärö vaan on kadonnut ja monet housuista ovat niin korkeita vyötäröltään, että olo on housuissa uskomattoman tukala. Nyt nuo ostokset ovat valmiina odottamassa sitä aamua, jolloin vyötärö puristaa eikä asunnosta pääse ulos ilman äitiyshousuja.
Äitiyshousujen ostaminen tuntui uskomattoman hienolta. Annoin itselleni luvan luottaa tulevaan. Minä olen ihan oikeasti raskaana. Olen yhden askeleen lähempänä omaa pienokaista.
maanantai 22. kesäkuuta 2015
Kuudes juhannus
[Varoitus: Tämä teksti sisältää raskausajan hehkutusta. Jostain syystä tunnen oloni syylliseksi aina, kun kirjoitan blogiin tai kun edes ajattelen blogiin kirjoittamista. Lapsettomuusvuodet ovat selvästi jättäneet oman jälkensä. Lapsettomuusblogien maailmassa tunnen oloni petturiksi ja hurjan etuoikeutetuksi. Ei minulla ole oikeutta pahoittaa muiden mieltä omalla onnellani. Yritän nyt kuitenkin jatkaa kirjoittamista. Tämä olen minä kokonaisena, tänään rv 18+6.]
Vuosi sitten kirjoittelin juhannuskuulumisia. En tiedä, onko sen ajan lukijoista vielä moni seuraamassa tätä kovin hiljaista blogiani tällä hetkellä, mutta jos on, muistatte ehkä fiilikset. Masennusta. Vitutusta. Kiukkua. Merkityksettömyyden tunnetta. Pettymystä pettymysten jälkeen.
Juhannus tänä vuonna oli erilainen. Tänä vuonna päätimme jo alkuvuodesta, että emme vietä meille perinteistä mökkijuhannusta.
Omassa mielessäni juhannus oli muuttunut yhdeksi lapsettomuuden merkkipaaluksi. Juhannukset toistivat itseään; toiset tulivat raskaaksi, saivat lapsia ja kasvattivat niitä. Toiset ryyppäsivät liikaa. Itse en kuulunut kumpaankaan ryhmään. Juhannus oli yksi iso muistutus ulkopuolisuudesta enkä halunnut kokea samaa jälleen kerran.
Tiesin siis jo alkuvuodesta, että haluan juhannukseltani jotain aivan muuta. Vaikka olisin raskaana, en haluaisi kokea raskautta siinä perinteisessä ympäristössä. Ja jos en olisi raskaana, haluaisin juhannukseltani todellakin jotain aivan muuta.
Tällä kertaa sain täydellisen juhannuksen. Sain kaupunkiloman mieheni ja kasvavan vatsani kanssa.
Asiat ovat juuri nyt oikein hyvin. Kuudes juhannus ei tuonut tullessaan aiempien vuosien pettymyksiä.
Siitä saan olla hurjan kiitollinen joka hetki.
Vuosi sitten kirjoittelin juhannuskuulumisia. En tiedä, onko sen ajan lukijoista vielä moni seuraamassa tätä kovin hiljaista blogiani tällä hetkellä, mutta jos on, muistatte ehkä fiilikset. Masennusta. Vitutusta. Kiukkua. Merkityksettömyyden tunnetta. Pettymystä pettymysten jälkeen.
Juhannus tänä vuonna oli erilainen. Tänä vuonna päätimme jo alkuvuodesta, että emme vietä meille perinteistä mökkijuhannusta.
Omassa mielessäni juhannus oli muuttunut yhdeksi lapsettomuuden merkkipaaluksi. Juhannukset toistivat itseään; toiset tulivat raskaaksi, saivat lapsia ja kasvattivat niitä. Toiset ryyppäsivät liikaa. Itse en kuulunut kumpaankaan ryhmään. Juhannus oli yksi iso muistutus ulkopuolisuudesta enkä halunnut kokea samaa jälleen kerran.
Tiesin siis jo alkuvuodesta, että haluan juhannukseltani jotain aivan muuta. Vaikka olisin raskaana, en haluaisi kokea raskautta siinä perinteisessä ympäristössä. Ja jos en olisi raskaana, haluaisin juhannukseltani todellakin jotain aivan muuta.
Tällä kertaa sain täydellisen juhannuksen. Sain kaupunkiloman mieheni ja kasvavan vatsani kanssa.
Asiat ovat juuri nyt oikein hyvin. Kuudes juhannus ei tuonut tullessaan aiempien vuosien pettymyksiä.
Siitä saan olla hurjan kiitollinen joka hetki.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)